2.7.2016

Puhe veteraanipäivän juhlassa 27.4.2007


Arvoisat sotiemme veteraanit, puolisot, opettajat, oppilaat, juhlan järjestäjät ja muu juhlaväki. 

Iloitsen suuresti, että saatoin aloittaa puheeni tällä tutulla kristillisellä tervehdyksellä. Se ei nimittäin ole suinkaan kulunut fraasi, vaan aina ajankohtainen toivotus. Tarvitsemme joka päivä armoa ja rauhaa niin keskinäisissä suhteissamme, yhteiskunnassamme kuin suhteessamme Taivaan Isään. Armon ja rauhan varassa voimme rakentaa omaa elämäämme sekä parempaa huomista itsenäiselle Suomelle. 

On selvää, että itsenäisen Suomen eteen on tehtävä lujasti töitä. Rauha ja itsenäisyys eivät ole itsestäänselvyyksiä tässä levottomassa maailmassa. Ne eivät ole saavutettuja etuoikeuksia, joita voisi huolettomasti lyödä laimin. Itsenäisyyden ja isänmaallisuuden vaaliminen on jatkuvaa työtä, jossa ei tule jämähtää paikalleen. Se on tie, joskus hyvin kapea ja kivinenkin, jota meidän tulee yhdessä kulkea. Se on tie, jossa tapahtuu inhimillisiä harha-askeleita, mutta jotka voidaan halutessaan pikaisesti korjata. Se on tie, jossa vedetään yhtä köyttä ja nojataan samankaltaiseen arvomaailmaan. Näin kulkien yhteinen taipaleemme saa jatkua itsenäisenä Suomena, kuten se on pian tehnyt 90 vuotta. Osuva on siis tämän 21. kertaa vietettävän kansallisen veteraanipäivän teema: ”90 vuotta itsenäisyyttä – Taival jatkuu.”    
   
Lapin sodan päättymisestä tulee tänään kuluneeksi tasan 62 vuotta. 27.4.1945 viimeisetkin saksalaiset vuoristosotilaat vetäytyivät Kilpisjärveltä Norjan puolelle ja aseet vaikenivat. Alkoi rauhan ja jälleenrakentamisen aika. Alkoi ennennäkemätön kehitys köyhästä valtiosta maailman kehittyneimpiin. Tätä menestystarinaa on ihmetelty yli valtakunnan rajojen. ”Mistä suomalaiset on oikein tehty?”, kysytään.   

Meille nuoremmille tuo päivä tuntuu kaukaiselle, kun taas teille vanhemmille se on hyvässä muistissa. Tärkeää olisi kuitenkin, että sodan koettelemukset olisivat yhteisessä muistissamme, niin nuorten kuin vanhojen. Rintamalla emme suinkaan kaikki olleet, mutta sota-ajan kertomukset ovat tulleet eläväksi monelle meistä kirjojen ja kertomuksien kautta. Sota-ajan kokemukset ovat yhteistä omaisuuttamme, ei kenenkään yksilön omaa. Siksi on ollut tärkeää, että olemme Suomessa keränneet näitä kokemuksia yhteen ja tallentaneet niitä jälkipolvillemme. Kehotankin teitä nuorempia tutustumaan rohkeasti kansamme ja sotiemme historiaan, nyt tai hieman varttuessanne! Se antaa ymmärrystä ja lisää arvostusta edeltävien sukupolvien työtä kohtaan. Tällöin se tulee teidänkin osaksenne. Voitte sanoa perehdyttyänne heidän kokemuksiinsa: ”me saimme omin silmin nähdä.” 

Mikäli jaamme avoimesti kokemuksiamme ja kuuntelemme toistemme kertomuksiamme, niin kristillinen perinteemme ja kansamme historia säilyy elävänä. Emme eläneet Jeesuksen aikana, emme nähneet Martti Lutherin naulaavan 95:ttä teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen, emme kuulleet Mikael Agricolan saarnaavaan tai nähneet Paavo Ruotsalaisen käyskentelevän Nilsiän konnuilla. Tästä huolimatta voimme eläytyä näihin historiallisiin tapahtumiin kuin että olisimme olleet paikalla. Ne puhuvat meille kirjojen sivuilla, suullisessa perimätiedossamme ja syvällä sisimmässämme. Sama pätee sota-aikaamme ja itsenäisyytemme alkuhetkiin – ne voivat tulla meille eläväksi, jos vain tahdomme. Näin toimien kauniin Veteraanin iltahuuto -laulun koskettavat sanat piirtyvät väkisinkin mieliimme pysyvästi: ”Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa!” Samaan, historian tutkisteluun ja sen eteenpäin viemiseen kehotetaan myös Jumalan sanassa. Mooses sanoi: ”Katsokaa menneisyyteen, ajatelkaa aikoja, jotka ovat olleet kauan ennen teitä, aina siitä saakka, jolloin Jumala loi ihmisen maan päälle.”

”Suuri ihme Suomen kansalle on, kun vapaana olla nyt saa. Tästä Jumala kiitoksen saakohon, Hän kansaamme rakastaa, maa vapaa kiitosta soittaa.”
Näin runoili eräs vesantolainen veteraani hiljattain ilmestyneessä kirjassa Vesantolaiset talvi -ja jatkosodassa. Mielestäni tässä runossa tavoitetaan jotain hyvin olennaista itsenäisyydestämme. Se on ensinnäkin suuri ihme, että olemme vapaita. Mutta mikä tärkeintä, niin tämän ihmeen taustalla ei ole yksin ihminen, vaan itse Jumala. Tätä puhetta ei enää paljoakaan kuule medioissa, valtakunnan päättävissä saleissa, eikä juuri missään muuallakaan. Siksi lienee syytä näin kirkon miehenä pitää totuutta esillä, ettei se vaan unohtuisi. Kiitos nimittäin selviämisestämme kuuluu Jumalalle, joka varjeli maatamme. Hänen henkensä voimalla miehemme ja naisemme selvisivät sotien äärimmäisistä koettelemuksista. He kokivat näin myös itse. Mainitussa kirjassa veteraanit kertovat:  ”Taistelin urhoollisesti ja pyysin Jumalalta apua ja varjelusta”, ”Emme me sorru. Eihän Jumala salli, että oikeus sortuu. Me taistelemme Suomelle vapauden ja itsenäisyyden.” Vapaudestamme maksettu hinta oli kova, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Oli tehtävä se, mitä pitikin – taistella oikean asian puolesta ja Jumalan yksin armon avulla. Tässä sisukkuudessa ja Korkeimpaan luottamisessa olivat vapautemme avaimet. Ja sama sisukkuus ja Korkeimpaan luottaminen kulkevat seuraavissakin sukupolvissa. Näin uskomme.    

Eritoten iloitsen tänä kansallisena veteraanien juhlapäivänä, että saatan toivottaa teille rauhaa. Eikä mitä tahansa rauhaa, vaan Jumalan rauhaa. Onneksemme Herran rauha ei ole meille suomalaisille ainoastaan sisäinen tila, vaan se on totta myös ympärillämme. Saamme nauttia rauhanajasta, sen tuomasta turvasta ja hyvinvoinnista. Pelottavia uhkia ja suurta epävarmuutta ei ole ilmapiirissä. Hyvinvointi ei saisi kuitenkaan tuudittaa meitä liikaan itsetyytyväisyyteen ja itsekkyyteen. Yhteistä talkoohenkeä ja välittämistä tarvitaan yhtä kipeästi kuin sota-aikana. Rohkeuden ja sisukkuuden tarve ei ole suinkaan vähentynyt. Määrätietoista asennetta kaivataan. Ja ennen kaikkea tarvitsemme rakkautta kaunista synnyinmaatamme kohtaan – Se on meille suunnaton Jumalan lahja.

Puheen alkupuolella kysyin: Mistä ne suomalaiset on oikein tehty? Tätä ihmettelivät silloiset vihollisetkin, neuvostoliittolaiset. Annetaan siis heidän vastata, jottei voida suotta syyttää omakehusta. Sotakirjeenvaihtaja, politrukki N. I. Klimovin, kirjoitti talvisodan aikaiseen päiväkirjaan vihollisistaan eli suomalaisista muun muassa näin: "Eivät he ole taikinaa, he ovat harmaata luonnonkiveä, vastaan aina. Mainitsisin ensimmäisenä työteliäisyyden. Ja sitkeyden, peräänantamattomuuden, suomeksi sisu. Luotettavaa väkeä kaikissa töissä. Tekevät kaiken, mihinkä ryhtyvät. Heillä on kultaiset kädet, vaalea pää, sydän..." 

Näillä suomalaisilla luonteen eväillä, jotka myös vastustajamme tunnustivat, pärjäämme muuttuvassa maailmassa ja sen haasteissa. Työteliäisyys, sisu, luotettavuus ja välittävä sydän. Nämä arvot ohjatkoon meitä kaikkia ja 90-vuotta täyttävää Suomenmaata parempaan huomiseen!