15.8.2016

Saarna 19. sunnuntai helluntaista 21.9.2008


Mark. 12:28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: »Mikä käsky on kaikkein tärkein?» Jeesus vastasi: »Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.»
    Lainopettaja sanoi hänelle: »Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.» Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: »Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.» 

Tätä Raamatun kohtaa kutsutaan ”rakkauden kaksoiskäskyksi”, joidenkin mielestä jopa ”rakkauden kolmoiskäskyksi”, kun siinä puhutaan Jumalan ja lähimmäisen rakastamisen yhteydessä myös siitä, että ihmisen tulee rakastaa itseäänkin. Itserakkaudesta meillä lienee liikaakin esimerkkejä omasta elämästämme. Myös lähimmäisen rakkaudesta puhutaan tavan takaa saarnoissa ja hengellisissä puheissa. Jätämme nyt nämä kaksi aihetta toisiin yhteyksiin ja keskitymme tutkimaan rakkautta Jumalaa kohtaan.

Ensimmäinen rakkauden käsky sisältyy juutalaisten uskontunnustukseen: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi” (5 Ms 6:4-6). Mitä Jumalan rakastaminen yli kaiken on sitten käytännössä? Sama Raamatun kohta antaa siitä viitteen: ”Pidä aina mielessäsi käskyt.” Hieman myöhemmin samassa Mooseksen kirjassa tarkennetaan tätä käskyä: ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne ja noudattakaa aina hänen lakejaan, hänen säädöksiään, määräyksiään ja käskyjään” (11:1). Ja vielä myöhemmin sanotaan: ”Rakastakaa Herraa, Jumalaanne, totelkaa häntä ja pysykää hänelle uskollisina.” 

Psalmissa 112 kerrotaan, mitä hyvää seuraa, jos ihminen rakastaa Jumalaa yli kaiken: ”Hyvä on sen osa, joka pelkää Herraa ja rakastaa Herran käskyjä. Hänen jälkeläisistään tulee maan mahtavia. Vauraus ja rikkaus täyttää hänen kotinsa. Hän ei koskaan horju. Hänet muistetaan ikuisesti. Hän on vahva ja rohkea. Ei hän pelkää.”

Kun tällaista siunausta on koettu, pitää psalmin kirjoittaja luonnollisena, että siunaus jatkuu: ”Hän antaa avokätisesti köyhille.”

Nämä Vanhan testamentin jakeet yhteen nivottuina auttavat päättelemään, että Jumalan rakkaus on kuin Jumalasta itsestään lähtevä virta täynnä hyvää vuoden satoa ja muuta erinomaisuutta, jota ihminen saa nauttia ja antaa sitten hyvien ajallisten lahjojen virran kulkea eteenpäin toisille ihmisille, lähimmäisille.

Tätä Jumalan rakkautta mekin olemme taas saaneet nauttia korjattuamme tämän kesän sadon laareihimme, kellareihimme ja pakastimiimme. Kun sitten vuoden mittaan jaamme saamaamme Jumalan lahjaa lähimmäisillemme, annamme todella Jumalan rakkauden virrata, kuka kosken ryöppynä, kuka hiljaisena purona, vointinsa ja uskonsa mukaan. Näin Jumala tahtoo meidänkin tekevän Vanhan testamentin kirjoitusten mukaan. Eihän tämä osa Raamattua ole vain juutalaisten pyhä kirja, vaan myös meidän kristittyjen. Kun olemme taas vuoden kierron mukaan saaneet vastaanottaa Jumalan runsaat lahjat, toki on aihetta kiittää niistä ja rakastaa Jumalaa koko olemuksellaan: koko sydämestä, sielusta ja voimasta.

Meidän evankeliumimme mukaan Jeesus antaa kirkkonsa jäsenille käskyn rakastaa Jumalaa. Uuden testamentin sanomassa on myöskin rakkaus nähtävä Jumalasta lähtevänä virtana. Johannes kirjoittaa siitä: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1 Jh 4:19). Johanneksen kirjoituksia lukiessaan voisi myös ajatella, että rakkaus Jumalaan on lain noudattamista, tosin Jeesuksen terävöittämän lain: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Mt 5:48). Jeesus näet sanoo: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani” (Jh 14:23).

Oliko Jeesuksen sanoma terävöitettyä lakia, jonka noudattaja tulisi rikkaammaksi ja arvostetummaksi kuin Vanhan testamentin ajan hurskaat? Ei ollenkaan. Maalliseen rikkauteen nähden Jeesus eli köyhän ihmisen elämän. Paavali kirjoittaa hänestä: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, että te rikastuisitte hänen köyhyydestään (2 Kr 8:9). Jeesus oli maallisen elämänsä lopussa niin köyhä, että sotilaat arpoivat hänen ainoan vaatekappaleensakin. Hänen jälkeensä jättämästä maallisesta omaisuudesta ei kukaan rikastunut edes rahdun vertaa. Paavali kuitenkin väitti arvoituksellisesti, että me rikastuisimme tästä hänen äärimmäisestä köyhyydestään. Mitä tämä tarkoittaa?

Vastaus löytyy evankeliumista. Siellä sanotaan otsikonomaisesti: ”Jeesus julisti Jumalan evankeliumia” (Mk 1:14). Se oli Jeesuksen päätyö.

Tästä evankeliumeissa on runsaasti esimerkkejä. Näistä yksi on sen halvaantuneen miehen parantaminen ja sitä edeltänyt puhuttelu, jonka hänen ystävänsä laskivat katon läpi hänen eteensä. Jeesus julisti tälle miehelle evankeliumia näin sanoen: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi” (Mk 2:5). Emme tiedä, oliko tämä mies sen innostuneempi kuulemaan evankeliumia syntien anteeksiantamisesta kuin mekään, mutta tämä sana tuntui hänestä varmasti hyvältä kuulla: ”Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi” (Mk 2:11).

Tällaista on Jumalan rakkauden virran kokeminen. Siinä ei enää vaadita säädösten ja määräysten kuuliaista tottelemista, vaan Jeesuksen kautta virtaava Jumalan rakkaus on täynnä syntien anteeksiantoa. Jokainen messu vieläkin alkaa samoin. Ensin on synnintunnustus ja päästö. Sitten vasta rukoukset, virret ja saarna. Pyhä Ehtoollinen on vielä syntien anteeksiantaminen näkyvien aineiden kautta. Niin on Jeesus säätänyt. 

Mutta tarvitsemmeko me todella anteeksiannon julistusta? Taidamme olla kuin kuningas Daavid aikanaan. Hän oli tehnyt suuren synnin, mutta vähätteli sitä omassa mielessään. Ihmisten edessä hän käyttäytyi niin kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Murha ja aviorikos eivät muuttuneet Jumalan silmissä yhdentekeviksi asioiksi, vaikka kuinka Daavid kuninkaalliseen arvokkuuteensakin vedoten ei pitänyt tekosiaan millään tavoin merkittävinä asioina. Meidän menneisyydessämme voi olla myös jotakin sellaista, mikä on vastoin Jumalan tahtoa. Kenties tulevaisuudessakin synti punoo juoniansa, jotta me huolettomat niihin lankeaisimme. Sen tähden on meidän elettävä jatkuvassa yhteydessä Jeesukseen, samaan Herraan ja armahtajaan, joka antoi halvaantuneelle miehelle ensitöikseen synnit anteeksi ja sitten paransi hänen sairautensa.

”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh 15:13). 

Joskus tämä rakkaus toteutuu ihmisten kesken. Eräs toisen maailmansodan julmuuksista oli katolisen papin Maximillian Kolben teloitus. Hän virui kauhealla Auschwitzin vankileirillä. Yksi vanki oli päässyt sieltä karkaamaan. Rangaistukseksi tästä leirin johtaja määräsi kymmenen vankia heitettäväksi bunkkeriin, jossa vangit kuolivat ruuan ja veden puutteeseen. Eräs tällaiseen kohtaloon tuomituista oli suuren perheen isä. Kuultuaan tuomiosta hän huusi, ettei hän halunnut kuolla. Isä Maximillian Kolbe astui silloin esiin ja pyysi saada kuolla hänen puolestaan. Hän eli viimeiseksi kymmenestä kidutetusta. Kun bunkkeria tarvittiin muuhun, hänelle annettiin myrkkypistos. Ennen kuolemaansa hän oli sanonut: ”Risti, seimi ja muut Jeesuksen elämän salaisuudet ovat todistusta hänen rakkaudestaan ihmisiä kohtaan. Joka tämän muistaa, vastaa tähän rakkauteen rakkaudella.” 

Jumalan rakkauden virta toi Jeesuksen seimeen ja vei ristinkuolemaan meidän syntiemme tähden. Kova on se ihminen, joka ei tahdo rakastaan tällaista Vapahtajaa ja hänen Taivaallista Isäänsä.