9.8.2016

Saarna laskiaissunnuntai 2.3.2014 (Esko Jalkanen)


Joh. 12:25-33
Jeesus sanoo: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
    Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
    Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä. Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi! Näin Johannes kertoo Jeesuksen rukoilleen ennen kuolemaansa. Hän kutsui kuolemaansa ”hetkeksi”. Samalla tavallahan paastonajan ja viimeistään pitkäperjantain Litania-rukouksessa nimitetään meidänkin kuolemaamme: Kuoleman hädässä (hetkellä) ja viimeisellä tuomiolla armahda meitä, laupias Herra Jumala.  Kyllä Jeesuskin oli kuoleman hädässä, kuten me kaikki kuolevaiset, mutta tämä hätä voi rauhoittua luottamukseksi siihen, että Jeesuksen kuoleman hetkellä Jumala, Taivaallinen Isä, kirkastaa itsensä, näkyy kirkkaana, kuin hyvyyttä hymyilevänä pimeyden kuilujen portilla.

Paavali on kirjoittanut selkeän selityksen tälle Jumalan kirkastumisen hetkelle, jolloin koko sekava uskontojen maailma koki merkittävimmän muutoksen ihmiskunnan koko historiassa. Hän kirjoittaa Gl 4:1-7 näin: Niin kauan kuin perillinen on alaikäinen, hän ei mitenkään eroa orjasta vaikka onkin kaiken omistaja. Hän on huoltajien ja holhoojien alainen isänsä asettamaan määräaikaan asti. Samoin on meidän laitamme. Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan. Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Sinä et siis ole orja, vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan tahdosta.

Kaikkia uskontojen, uskomusten ja aatteiden sekamelskaa meidänkin aikanamme voidaan kutsua maailman alkeisvoimiksi, jotka pitävät ihmiskuntaa orjuudessa, uhaten, pelotellen ja ennen muuta vaatien enemmän ja enemmän uhreja ja suorituksia. Sillä taholla ei sanota meille milloinkaan: Jo riittää. Ei tarvitse enempää.

Jeesuksen kuolinhetkenä Jumala julisti: Tämä uhri riittää. Jumalan synkkä ja pelottava tuomarihahmo muuttui Isän kirkkaudeksi, rakkaudeksi, lempeydeksi. Paavali sanoo, että saamme rukoilla Jumalaa Jeesuksen tavoin ja hänen kanssaan: ”Abba, isi. Isä meidän joka olet taivaissa!” 

Rakastetun lapsen asema johtaa meidät suureen, kirkkaaseen päämäärään. Jumala jakaa lapsilleen perinnön. Vaikka olisimme vielä alaikäisiä Jumalan tuntemisessa ja vaikkapa elämäntaidoissa, meitä odottaa taivaassa suuri perintö. 

Tästä perinnöstä, oikeudesta rukoilla luottavaisesti ja vapaudestamme meidän on kerrottava jatkuvasti ihmisille, jotka eivät tiedä niistä vielä kenties mitään tai ajattelevat uskon asioita hämärästi.  Tätä kertomista me kutsumme lähetystyöksi. Se työ tähtää siihen, että Jumalan alaikäiset lapset kasvaisivat aikuisiksi ja ymmärtäisivät asemansa Jumalaan nähden olevan vapaan lapsen ja perillisen asema eikä toivottoman orjuuden asema maailman alkeisvoimien ja kaikkien orjuuttajien alaisina, ilman palkkaa ja ilman toivoa paremmasta.

Lähetystyö johtuu siis Jeesuksen ”hetken” koko maailmanhistorian muuttaneesta vaikutuksesta. Hyvä uutinen uudesta elämästä Jumalassa kerrotaan kaikille kansoille.

Kolme viikkoa sitten olimme Hillevin kanssa Outokummussa saattamassa yhtä esimerkillistä lähetysystäväämme, entistä mainaria haudan lepoon. ”Reino oli mukava mies”, sanoi nuori perheenisä arkun äärellä rempseästi, kun ei ollut ehkä osannutkaan etsiä siihen tilanteeseen sopivia muita sanoja tai värssyjä. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, koska tiesin, että Reino muun hyvän ohella ei sanonut kenellekään eikä muille kenestäkään yhtään pahaa sanaa. Vaimolla olikin siinä opettelemista, että vastavuoroisesti jätti miehelleen sanomatta pahoja sanoja. 

Jaan teille kohta tämän saarnan kirjoitettuna ja kuvitettuna. Näette kuvassa kuuden miehen kantavan Reinon arkkua. Jo vuosia sitten tämä pariskunta pohti omia tulevia hautajaisiaan syvin ajatuksin. Heistä tuntui väärältä silotella karua kuolemaa prameilla arkuilla ja kukkalaitteilla. He suunnittelivat omat hautajaisensa erilaisiksi. Joku kirvesmies tekaisi tavallisesta laudasta heille puulaatikot kantti kertaa kantti ja ne pantiin odottamaan varastoon h-hetkeä. Kun vaimo soitti Reinon kuolemasta, hän ei puhunut tästä erityisen vaatimattomasta arkusta mitään. Ajattelin, että hän on muuttanut ajatuksensa ja Reino haudataankin tavalliseen tapaan. Mutta mitäs tapahtuikaan Outokummun kirkossa? Urkujen pauhatessa surumarssia kuusi miestä kantoi vainajaa siinä lauta-arkussa, joka oli odottanut tätä hetkeä vuosikaudet. Se oli mykistävä hetki. Arkun kantta peitti nypläten valmistettu pitsiliina, jonka vaimo oli tehnyt karun kannen peitteeksi. Peitteen mallina oli suuri risti ja reunuksissa kymmeniä pienempiä ristejä. Pitsipeiton päällä oli vain yksi punainen ruusu. Suuri saattoväki oli noudattanut pariskunnan toivomusta, ettei kukaan toisi kukkia yhtä ruusua enempää. 

Olivatko nämä hautajaiset nuukuuden huippu? Tai olivatko he hyvin köyhiä ihmisiä? Ei suinkaan. Ihan päinvastoin. Tämä lapseton pariskunta oli tehnyt vuosikymmeniä sitten testamentin talostaan ja kaikesta omaisuudestaan Suomen Lähetysseuralle ja halusi, että testamentatut varat olisivat mahdollisimman runsaat. Ei varoja katoavaan prameuteen, vaan lähetystyöhön, Jumalan kirkkauden sanoman, ristin sanoman levittämiseen kadotettujen sielujen pelastamiseksi.

Minua ei kyyneliin asti hätkähdyttänyt nähdä Outokummun kauniissa kirkossa niin vaatimaton ruumisarkku, joka tosin oli peitetty hyvin arvokkaalla käsityöllä. Venäjällä ollessani näin kaikki ruumisarkut kotona tehdyiksi. Mutta vauraan Suomen oloissa näkymä oli hätkähdyttävä saarna tämän päivän evankeliumista, jossa Jeesus kertoo suunnitelmistaan ennen omaa kuolemaansa. Sehän oli Jumalan ”hetki”, jolloin ristin kärsimyksissä runnellun Jumalan Pojan kuoleman kautta meillä on lapsen oikeudet vapauteen, rukoukseen ja taivaalliseen perintöön. Minua hätkähdytti, miten voimakas voi Jumalan kutsu olla lähettäville kristityille, jotka eivät elinaikanaan uhraa varojaan tämän maailman voimille ja valloille enempää kuin on välttämätöntä tai pakollista ja jotka suunnittelevat hautajaisensakin saman periaatteen mukaan.