15.8.2016

Saarna 1. adventtisunnuntai 28.11.2010 (Esko Jalkanen)


Mark. 11:1-10 
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.»
    Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
      - Hoosianna! 
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Siunattu isämme Daavidin valtakunta, 
      joka nyt tulee! 
      Hoosianna korkeuksissa!

Kaikki neljä evankelistaa kertovat tämän 1. Adventtisunnuntain evankeliumin lähes samalla tavalla. Aasin selässä ratsastava Jeesus on kaikissa niissä yksi ja sama. Eri evankelistat kiinnittävät eri tavoin huomionsa juhlivaan kansaan. Matteus ja Markus kertovat ihmisten heittäneen aasin selkään ja tielle vaatteitaan sekä palmunoksia, Luukas kertoo vain vaatteista ja Johannes vain palmunoksista.

Toin kotoa lasten iloksi ja aikuistenkin katsottavaksi pienen pronssiveistoksen juhlapäivämme aiheesta. Tämä on tehty Luukkaan evankeliumin mukaan. Siinä näkyy vain vaatteita tiellä, ei lainkaan palmunoksia. Viitisenkymmentä vuotta sitten tilasin tämän veistoksen entiseltä naapurin pojalta Heikki Konttiselta, josta oli tullut kuuluisa kuvanveistäjä. Muistan vieläkin käymämme keskustelut. Hän kysyi minulta: ”Mikähän tässä on se varsinainen ajatus?” 

Hyvä kysymys teillekin maaninkalaiset tänään! Mikähän tässä adventin juhlassa on se varsinainen ajatus? Mietitään asiaa yhdessä. Silloin aikoinaan esitin Heikille, että hän laittaisi aasin jalkoihin runsaasti palmunoksia, ne kun ovat niin koristeellisiakin. Taiteilija oli kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Tässä veistoksessa on todella nähtävissä vain ihmisten vaatteita. Hän seurasi Luukkaan evankeliumia. Mikä mahtoi olla taiteilijan ajatus? Kaipa hänen mielestään adventin viettäjien pitää asennoitua kuulemaansa sanaan hyvin henkilökohtaisesti, sydämestä lähtien. Sitä kuvaa se, että he riisuivat omat viittansa, jotta Jeesus voisi kulkea niiden päällitse ja auttaa jokaista Hoosiannaa laulavaa tuoden avun itse kullekin juuri siihen vaivaan, josta hän kärsi. Jännittyneinä ja odottaen katsottiin, milloin Jeesuksen aasi kavioillaan koskettaisi minun vaatekappalettani ja saisinko kokea avun. Tien varsilla kasvavat palmunoksat olivat jotakin ulkopuolista omiin vaatteisiin verrattuna. 

Kun tämä veistos hankittiin  kotiimme, olivat lapset pieniä, 6- ja 3-vuotiaita. Tätä aasia he kumpikin kovasti rakastivat. He toivat päivittäin aasille ruokaa ja vettä juotavaksi. Sen ikäisten lasten on helppo kuvitella, että pieni pronssiveistos onkin elävä, kookas aasi. Jos täällä kirkossa on samanikäisiä lapsia, he voisivat tulla hoitamaan ja hyväilemään tätä nälkäistä ja janoista aasiparkaa. –

Aasia ei pidetä oikein viisaana eläimenä. Jos halutaan etsiä eläinkunnasta vertaista tyhmälle ja itsepäiselle ihmiselle, sanotaan, että hän on aasi. Tämä vertaus ei loukkaa, jos joku osaa sanoa sen kauniisti ja hymy huulessa. Suonenjoen Yhteislyseossa oli aikanaan kuuluisa ruotsinkielen opettaja, jonka oppilaat eivät koskaan reputtaneet ruotsin ylioppilaskirjoituksissa, vaan menestyivät loistavasti. Marianneksi oppilaat häntä kutsuivat kotoisesti etunimeltä. Jos joku kuitenkin teki pahan virheen kokeissa, Marianne kirjoitti koevihkon reunaan: ”Du åsna!” (Sinä aasi!) Tuosta hyväntahtoisesta huomautuksesta oppilas sai motivaation korjata virheensä.

Kun Maaningan seurakunnassa nyt vietetään lähetyksen sunnuntaita ja keskuuteemme on palannut Kaija Julkunen sieltä Tansanian Mtwarasta, tulee mieleen lähetystyöntekijöiden yleinen adventtiteologia: me olemme aaseja, jotka kannamme Jeesuksen niille ihmisille, jotka eivät ole ennen oppineet häntä tuntemaan. Maailman suuri avun tarve ja usein suoranainen hätä kaikuu lähettien korvissa kovalta Hoosianna-huudolta. Auta meitä! Auta minua! Lähetit vievät Jeesuksen heitä auttamaan. Heitä ei yhtään haittaa, vaikka viisas maailma pitää heitä tyhminä aaseina.

Minäkin sain olla tällainen tyhmä aasi mm. silloin, kun hoitelin sivutoimisesti Pietarin kyljessä olevaa Hietamäen seurakuntaa. Hietamäen ystävyysseurakunta oli Kurikka. Eräänä pyhänä minut kutsuttiin saarnaamaan Kurikan mahtavaan kirkkoon ja tuomaan terveisiä Hietamäeltä. Tehdessäni lähtöä Kurikasta seurakunnan kirkkoherra vei minut virastoonsa ja antoi käteeni kirjekuoren sanoen: ”Tässä on sinulle vähän kauroja!” Hän varmaan ajatteli: ”Tuossa on yksi Jeesuksen aasi, jota pitää ruokkia”, vaikka hienotunteisuuttaan ei rohjennut sanoa opettaja Mariannen tavoin: ”Sinä aasi!”

Me lähetysihmiset lähetteinä tai lähettäjinä olemme autuaita aaseja. Meidän ei tarvitse tietää kaikkia maailman viisaita asioita, kunhan vain kulkea juputamme eteenpäin kantaen Jeesusta sinne, missä hänet halutaan ottaa vastaan. Olen päässyt tuntemaan tätä Maaningan seurakuntaa niin paljon, että tiedän täältä löytyvän tätä halukkuutta paljon.

Tällaisen Jeesuksen aasin on hyvä tulla Maaningalle. Pyrin tulemaan tänne aina täsmälleen sovittuna aikana. Joka tulolle on Panun kodin ovi valmiiksi avattuna. Ei tarvitse soittaa ovikelloa. Jeesus ja aasi pääsevät aina sisälle avatusta ovesta. Nyt luen teille, maaninkalaiset, mitä itse asiassa merkitsee se, että pidätte ovenne auki Adventin Herralle. Pietari kirjoittaa: ”Te saatte avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan” (2 Pt 1:11).