Olen Toivakan seurakunnan kirkkoherra. Kirjoitan hengellisistä ja yhteiskunnallisista teemoista, julkaisen myös saarnoja ja hartauskirjoituksia. 'Kirkonherra'-nimi juontuu sortavalaisten vierailusta. Heidän puheissaan kirkkoherra taipui muotoon kirkonherra, se hymyilytti. Leikinlaskua tärkeämpää kuitenkin on, että nimi viittaa todelliseen kirkonherraan, Jeesukseen Kristukseen. Hän inspiroi tätäkin blogia.
15.8.2016
Saarna valvomisen sunnuntai 16.11.2008
Mark. 13:33–37
Jeesus sanoo:
»Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!»
”Maranata! Herramme, tule!” (1 Kor. 16:22).
Tätä lyhyttä huudahdusta käyttivät ensimmäiset kristityt, mukaan lukien apostoli Paavali. Se oli lyhyt rukous, eräänlainen uskontunnus, joka lausuttiin erityisesti jumalanpalveluksessa. Huudahduksessa kiteytyi alkukristittyjen perimmäinen usko ja toivo: Jeesus Kristus oli heidän Herransa, uskonsa kohde, jonka he odottivat pikaisesti palaavan. Heidän katseensa olivat jatkuvasti suunnattuina itään, Jeesuksen Kristuksen tulemuksen suuntaan. He valmistautuivat Herransa paluuseen, jonka hän oli heille itse luvannut: ”Tämä on tosi, minä tule pian” (Ilm. 22:20). He odottivat, rukoilivat ja valvoivat. Alkukristityt tiesivät, että Herran päivä saattaisi ”tulla kuin varas yöllä” (1. Tess 5:2) tai ”kuin leimahtava salama kirkkaalta taivaalta” (Mt 24:27). He ottivat vaarin päivän evankeliumin sanoista: ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee...Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”
Jeesuksen paluun odotus oli olennainen osa alkukristillisyyttä. Ilman sitä kristinusko ei olisi sitä samaa, jonka me tänään tunnemme. Itse asiassa on terveellistä ymmärtää, että ilman Jeesuksen paluun odotusta lähetysinto ei olisi ollut läheskään niin voimakasta: lähetyskäsky oli täytettävä ennen kuin Jeesus palaisi! Jeesus sanoo: ”Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu” (Mt 24:14). Tämän odotuksen, valvomisen ja lähetyksen lapsia me kaikki olemme. Sen ansiosta evankeliumin valo on tullut tänne pimeään Pohjolaankin. Miten tietämättömiä saattaisimmekaan olla Tosi Jumalan armosta, jos alkuseurakunta ei olisi huudahtanut ”Maranata! Herramme, tule!” ja ryhtynyt sanoista tekoihin?
Tämä ajatuskulku pistää totisesti mietteliääksi. Onko meillä nykykristityillä samaa Jeesuksen paluun odottamisen intoa? Vai onko siitä jäljellä enää rippeet, edes sitä pienintä? Osaammeko suhtautua kuullun valossa lähetystyöhön kyllin vakavasti?
Lienee totuudenmukaista sanoa, ettei Jeesuksen paluun odotus ole nykykirkossamme kovin muodikasta. Siitä puhuva leimataan pian lopunajalliseksi haihattelijaksi, tuomioprofeetalliseksi ”hörhöksi”. Siksi Jeesuksen paluusta käytännössä vaietaan. Onneksi sentään kerran vuodessa, kirkkovuoden lopussa, asiasta saa ihan reilusti puhua. Se on vähintä, sillä aihe on enemmän kuin tärkeä. Marginaaliin sitä ei kannata ehdoin tahdoin työntää. Valvomisella ja odotuksella on nimittäin meille yhä annettavaa. Jokaiselle. Siksipä Jeesus sanoo meille: ”Valvokaa! Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” Minulle, Sinulle – kaikille. Hän kutsuu, kehottaa ja odottaa. Tähän sanaan tahdomme uskollamme vastata. Omin voimin emme kuitenkaan pitkälle pääse. Sen tähden pyydämme esirukouksessa laulettavan Taizé-laulun sanoin Herralta voimia kilvoitukseemme: ”Valvomaan ja rukoilemaan rohkaise Jeesus, kanssasi Jeesus!”
Tänään Jeesus kutsuu meitä valvomaan hänen portinvartijoinaan: ”Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa.” Hän on matkustanut hetkeksi muille maille, Isän oikealle puolelle, ja jättänyt kirkolleen portinvartijan tehtävän. Jokainen kristitty on velvoitettu tähän tehtävään.
Ensiksi meidän on oltava yhtä hereillä kuin pätevin portinvartija. Herra ei tahdo väkisin tunkeutua sydämemme asumukseen. Avain olemme me, jota hän tahtoo käyttää. Hän haluaa, että odotamme häntä aidosti ja vapaasta tahdostamme. Kun isäntä saapuu, niin hän ei toivo jäävänsä talon ulkopuolelle. Jos emme kerran jätä muita vieraitamme ulos kylmään ja pimeään, niin voisimmeko tehdä niin Jeesukselle Kristukselle! Emme tietenkään! Haluamme olla valmiina, jotta voimme käydä Herramme kanssa samaan juhlapöytään kun hän kolkuttaa ovellamme. Jeesus sanoo: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän” (Ilm. 3:20). Yhteinen ateria odottaa: taivaassa kerran ja aivan kohta alttarilla. Tässä on odotuksemme salaisuus. Jeesus ei mene, vaan hän tulee. Hän tulee aina ja ikuisesti. Hän on alituisesti läsnä: sanassa, rukouksessa, sakramenteissa. Hän tulee avuksi tuskaamme ja riemuksi iloomme. Hän tulee päivän askareisiin ja yön lepoon. Hän pysyy kanssamme joka ikinen päivä. Tuttu virsi osaa tämän ihmeen meille kertoa: ”Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan” (VK 548:2).
Toiseksi meidän pitää portinvartijoina olla valmiita avaamaan taivasten valtakunnan portti sitä etsiville. Emme ole käännyttämässä väkeä poispäin, vaan kutsumassa heitä sisään. Lähetyskenttämme ovat lähellä ja kaukana. Valoa ja todistusta on vietävä kaikkeen maailmaan. Mielikuva Välimeren alueen ruokaravintoloiden sisäänheittäjistä lienee osuva: pysäytämme ihmisiä ja kutsumme heitä rohkeasti astumaan kynnyksen ylitse peremmälle. Valvojien iloiseen joukkoon mahtuu aina! Tiettyä periksiantamattomuutta tarvitaan tässäkin työssä, ihan heti ei kannata luovuttaa. Olemme aktiivisia ja rohkeita. Ja kuten sisäänheittäjäkin on vakuuttunut oman ravintolansa antimista, niin samoin meidänkin pitää luottaa siihen, että Herralla on annettavaa aivan jokaiselle. Hänen elämän leipänsä tyydyttää kaikkein levottomimmankin sielun ja lupaa yltäkylläisen elämän. Jesajan kirjassa sanotaan: ”Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (55:2-3).
Jeesus sanoo meille tänään: ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla!” Eikä hän sano näin ainoastaan tänään, vaan joka ikinen elämämme päivä. Yhtä vähän kuin varkaiden torjuntaan riittää se, että talojen ja autojen ovet ovat lukossa silloin tällöin, yhtä vähän Jumalan lapselle riittää se, että hän valvoo satunnaisesti ja puolella silmällä. Herran eteen pitää tulla mahdollisimman usein. Ehtoollisella, anteeksiantamuksen ja kiitoksen aterialla, on syytä käydä usein: ”Niin usein kuin te siitä juotte....” Parannusta ja armoa on etsittävä aina ja kaikkialla. Yhdessä elävänä seurakuntana kulkien tämä kaikki on helpompaa. Kannamme ja rohkaisemme toisiamme valvomaan rinnallamme: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin” (Hepr. 10:24). Näin eläen voimme liittyä alkuseurakunnan rukoukseen ja huudahtaa heidän kanssaan katsoen alttarimme itäsuuntaan: ”Maranata! Herramme, tule! Tule, Herra Jeesus!”
Tunnisteet:
Saarnat (2. vuosikerta)
Sijainti:
71750 Maaninka, Suomi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti