Saarna 21. sunnuntai helluntaista 30.10.2005

Luuk. 10:1–12
Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä. Hän sanoi heille: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen. "Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: 'Rauha tälle kodille.'  Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen. "Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: 'Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.'  Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: 'Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut -- pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!'  Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki.  
Kuka hullu lähtisi vapaaehtoisesti julistamaan evankeliumia vihamieliseen ympäristöön? Kuka olisi niin järjetön, että lähtisi pitkälle matkalle ilman rahakukkaroa, laukkua ja sandaaleja? Mikä voisi olla niin kiireellistä, ettei voisi pysähtyä ystävällisesti tervehtimään toisia ihmisiä?             
                                    
Tätä kaikkea Jeesus vaati aikanaan opetuslapsiltaan. Hän sanoi: "Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään” (Lk 10:3-4). Radikaali kaveri – niin tuo Jeesus nimittäin. Hänen vaatimuksensa kuulostavat kohtuuttomilta nykymittapuussa. Mutta vielä kohtuuttomampina ne näyttäytyivät vajaat parituhatta vuotta sitten Palestiinassa. Ei näet kuulosta kovinkaan houkuttelevalta lähteä tallustelemaan ympäriinsä paljain jaloin kivikkoisiin ja vaikeakulkuisiin Pyhän maan maastoihin, eihän? Saisi olla melko paksut jalkapohjat selvitäkseen sellaisesta koettelemuksesta! Tai miltä kuulostaisi lähteä 30 kilometrin patikkaretkelle ilman rahaa tai eväsreppua? Pysähtymättä ja tervehtimättä muita vastaantulijoita? Minä ainakin jättäisin tämän extreme-kokeilun väliin. Ja kun olisi vielä luvassa mahdollisia hankaluuksia ”ei niin kovin ystävällisten ihmisten” kanssa, niin voitaneen sanoa, että kysymys ei ole mistään koko perheen pakettimatkasta. Televisiossa esitettävät seikkailuohjelmat (mm. Robinson) ovat vielä lasten leikkiä tämän haasteen rinnalla. Miksi Jeesus vaati opetuslapsiltaan näitä aivan järjettömiltä tuntuvia asioita? Miksi vaarantaa ystäviensä terveys ja jopa henki? Kenen etua tämänkaltainen vaatimuksilla varustettu lähetystyö oikein palvelisi?

Jeesuksen kohtuuttomalta kuulostava vaatimus muodostuu ymmärrettävämmäksi, mikäli tiedostamme jotain tuolloisesta ajankuvasta. Se on ymmärrettävämpi, jos käsitämme millaisessa sosiaalisessa tilanteessa Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät. Tärkein selittävin tekijä Jeesuksen toimille oli maailmanlopun odotus. Hän odotti opetuslapsineen pikaista maailmanloppua: ”Totisesti: tämä sukupolvi ei katoa ennen kuin kaikki tämä tapahtuu”, ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan” (Mk 13:30; 9:1). Jeesus odotti Isän, Jumalan, lopullista puuttumista ihmiskunnan historiaan. Hänelle ”Jumalan valtakunta oli jo tullut lähelle” (Lk 10:9; Mt 4:17). Eikä vain vertauskuvallisesti vaan konkreettisesti: taivasten valtakunnan portit olivat aivan nurkan takana. Ihmiskunnan viimeinen tuomio olisi käsillä. Sadonkorjuu oli käynnissä. Jumalan enkelit olivat valmistautumassa erottelemaan ”rikkaviljan vehnästä” (vrt. Mt 13:36–43). Tähän elonkorjuuseen Jeesus kutsui myös opetuslapsiaan: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen” (Lk 10:2; Joh 4:35). 

Kulkeminen ilman rahakukkaroa, laukkua ja jalkineita olivat siis tarkoitettu merkiksi Jumalan valtakunnan läheisyydestä. Ne viestittivät opetuslapsien kohtaamille ihmisille, että jotain poikkeuksellista oli käsillä. Jotain yliluonnollista oli tapahtumassa. Jotain sellaista oli tapahtumassa, jota ei voinut jättää huomioimatta. Oli tapahtumassa jotain sellaista, joka koski kaikkia ihmisiä, koko ihmiskuntaa. Tämän tärkeän viestin perille saattaminen vaati järeitä toimenpiteitä. Opetuslapsien tuli olla näkyviä ja poikkeuksellisia niin ulkomuodoltaan kuin käytökseltään. He pukeutuivat huomattavan vaatimattomasti. He eivät saaneet tervehtiä tai jutella vastaantulijoiden kanssa. Tätä olisi pidetty äärimmäisen töykeänä käytöksenä antiikin kulttuurissa. Tervehtimisen katsottiin olevan itsestään selvää ja siihen sisältyi enemmän kuin pelkkä muodollinen kädenheilautus: tapaaminen venyi yleensä pitkähköksi kuulumisten vaihdoksi. Tätä ei opetuslapsilta suvaittu. Tärkeämpää oli julistaa evankeliumia ja Jumalan valtakunnan läheisyyttä. Aikaa ei ollut hukattavissa. Ei hetkeäkään!

Tuomion julistaminen kuului olennaisesti lopunajalliseen odotukseen. Niinpä Jeesus kehotti opetuslapsiaan näin: ”Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: 'Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut -- pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!'  Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki” (Lk 10:10–11). Viesti evankeliumista oli kerrottu. Vastuu siirtyisi kuulijalle. Tällä kertaa kyseessä ei olisi leikkimielinen sanonta kuten ”vastuu on kuulijalla, kun savolainen puhuu”, vaan elämän kuoleman kysymys. Opetuslapsien sanoman kuulijalla olisi vastuu ottaa Jumalan sana vastaan. Kuulijalla olisi vastuu tehdä sen pohjalta parannus ja kääntyä. Jos hän ei näin tekisi, niin silloin häntä perisi kadotustuomio.

Opetuslasten tuli vielä kahdella tapaa korostaa lopunaikojen läheisyyttä. Sairaiden parantaminen ja ”Rauhan toivottaminen”. Molemmat teot alleviivaisivat Jumalan valtakunnan läheisyyttä. ”Rauhan toivottaminen” ei tarkoittanut ainoastaan kauniita sanoja. Siihen sisältyi voima. Evankeliumin voima. ”Rauhan toivottaminen” tarkoitti jumalallisen siunauksen lahjoittamista taloon. Kristuksen lahjoittamista taloon. Opetuslapsille oli annettu valta toimia ”Jumalan suuna”. Mikäli talon väki vastaanotti iloiten rauhantoivotuksen ja osoittautui sen arvoiseksi, niin Jumalan rauha jäi perheen ylle. Sanoissa olisi voima, joka ilmenisi myöhemmin hyvinvointina, rauhana, lepona ja sopuna.  Perherauhan saisi aikaan evankeliumi, ilosanoma. Sen voimasta kokonaiset perheet saisivat pelastua. Myöhemmin Paavalin lähetystyössä nämä ”rauhan sanat” toteutuivat elävästi. Hän sanoi häntä vankilassa pitäneelle vartijalle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut, sinä ja sinun perhekuntasi" (Apt 16:31). Vartija uskoi ja hänen perhekuntansa kastettiin heti.
               
Mutta miten päivän evankeliumi puhuttelee meitä nykykristittyjä? Onko päivän teksti sidottu kokonaisuudessaan omaan aikaansa? Pätikö se ainoastaan silloisessa historiallisessa tilanteessa? Vaatiiko Jeesus mieltä samoja uhrauksia?

Päivän evankeliumi on kyllä sidottu osittain aikaansa, mutta osittain ei. Se koskee osittain meitä, osittain ei. Jeesus ei vaadi meiltä kirjaimellisesti samoja uhrauksia kuin aikanaan opetuslapsiltaan, mutta samaa mielentilaa kylläkin. Samaa lähettilään asennetta. Hän kutsuu edelleenkin meitä lähetystyöhön. Hän kutsuu meitä levittämään evankeliumia ilosanomaa. Levittämään rauhaa. Levittämään armoa. Kertomaan ihmisille, että ”Jumalan valtakunta on lähellä”. Vapauttamaan ihmiset pelosta ja rakkaudettomuudesta. Vapauttamaan häpeästä. Antamaan ihmisille toivoa. Antamaan ihmisille itsevarmuutta ja oikeaa itserakkautta. Kertomaan Jeesuksesta. 

Kristinuskon suurimpia kriisejä on ollut lopunaikojen viivästyminen. Kuten todettua – Jeesus, opetuslapset, Paavali ja kumppanit – odottivat maailman loppua omana elinaikanaan. He luottivat, että Jeesus palaa vielä heidän elinaikaan. Johtiko Jeesus heidät harhaan? Oliko hän väärässä? Ei liene epäselvää, etteikö Jeesus ollut odotuksessaan aito. Hän oli kuitenkin nöyrä. Hän tiesi, että ihmiseksi tullessaan hän joutui luopumaan tietyistä jumalallisista kyvyistä. Muutoin hän ei olisi ollut täysin ihminen kuten uskomme opettaa. Hän ei vielä eläessään tiennyt tarkasti tulevaa. Ihmiskunnan ja hänen oma elämänsä tulevaisuus ei ollut hänelle aivan selvä. Tai tarkemmin sanottuna: hänelle oli selvää mitä oli tulossa, mutta hän ei tiennyt aikoja ja hetkeä. Tämän hän tunnustaa opetuslapsilleen näillä sanoilla: ” Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes Poika, ei kukaan muu kuin Isä” (Mk 13:32). Jos Jeesus ei kyennyt hallitsemaan lopunaikoja, kuinka me sitten pystyisimme? Onko meidän tehtävämme spekuloida maailmanlopulla ja olla tuomitsemassa ihmisiä kadotukseen. 

Lopunaikojen odotus on siis väistämättä hiipunut kristinuskossa. Lopunajallisia profeettoja pidetään lähinnä ”hörhöinä”. Ne edustavat kristityissä vähemmistöä, marginaalia. 

Vaikka Jeesuksen paluu on viivästynyt, usko on edelleen sama. ”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti” (Hepr. 13:8). Mutta Jeesus puhuu tänään meille ylösnousseena hieman eri tavalla kuin eläessään. Hän ei puhu ihmisille sellaisia asioita, jotka eivät kosketa hänen arkikokemustaan. Hän haluaa vaikuttaa yhteiskunnassamme tässä ja nyt. Hän ei halua olla ainoastaan historian merkkihenkilö vaan elävä persoona. Persoona, joka kuulee ihmisen surut ja ilot. Persoona, joka haluaa tarjota pelastuksen. Persoona, joka tulee ihmisen tasolle. Tämän pohjalta hän kehottaisi tänään meitä ehkä jokseenkin näin: Menkää ja kertokaa minusta kaikkialle. Ottakaa kaikki tarvittavat lahjat ja apuvälineet käyttöönne, jotta voisitte edistää Jumalan valtakunnan asiaa. Pysähtykää ihmisten kanssa juttelemaan. Tervehtikää heitä. Olkaa heille ja toinen toisillenne Kristuksia. Kuunnelkaa heitä. Käykää kyläilemässä ja siunatkaa se talo. Toivottakaa ääneen tai mielessänne taloon rauhaa. Jos uskot ja haluat, niin sanoissani on voima. Jumalan voima. Muistuttakaa ihmisiä heidän vastuustaan. Tarjotkaa mahdollisuus, mutta hyväksykää, jos hän ei ota sitä vastaan. Minä tunnen jokaisen sydämen ja minä päätän jokaisen kohtalon. Älkää ottako tätä valtaa itsellenne. Armahtakaa, älkää tuomitko. Muistakaa, että ”minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun saakka” (28:20).