15.8.2016

Saarna pyhäinpäivä 1.11.2008


Matt. 5:1–12 
Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
      »Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
      Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
      Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
      Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
      Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
      Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
      Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
      Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
    Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»

”Kristinusko on luusereiden, häviäjien uskonto.”

Näin on julkisesti sanonut eräs mies nimeltään Ted Turner, amerikkalainen mediamoguli. Osana väitteensä perustetta hän käytti päivän evankeliumia, autuaaksijulistuksia. Hänen mielestään sellainen uskonto, joka kehottaa jäseniään olemaan hengessään köyhiä, rauhantekijöitä ja kärsivällisiä jopa vainojen edessä, ei voi olla muuta kuin 'häviäjien' uskoa. Tällaiset uskonseuraajat rakentavat toiveensa valheellisten lupauksien varaan, jotka ovat itse asiassa yhtä tyhjää kuin kuun tavoitteleminen taivaalta: ”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Lunastus kärsimyksistä, palkka, jää saamatta. Murehtiminen ja puhdassydämisyys menevät täysin hukkaan.         

Herra Turner ei ole suinkaan ollut ajatuksineen yksin. Milloin kristinuskoa on pidetty huumeena kansalle (Marx), milloin uskon on ajateltu olevan viruksen kaltainen tarttuva tauti (Dawkins), milloin suurena kirouksena (Nietzsche) tai pelkkänä myyttinä (Twain). Nämä aatteet vaikuttavat yhä ympärillämme. Valitettavasti usko ja kirkko näyttäytyvät niin monelle yksinomaan negatiivisessa valossa. Tässä ilmapiirissä jokainen kristitty on pakotettu kysymään: rakennammeko toiveemme pilvilinnojen varaan? Vai voimmeko vakaasti luottaa Herramme sanaan?  

Kuulemamme autuaaksijulistukset kuuluvat Vuorisaarnaan. Se on Jeesuksen tunnetuin puhekokonaisuus, tunnetuimpia puheita ihmiskunnan historiassa ylipäätään. Se sisältää paljon senkaltaisia hyvän elämän ohjeita, joita monet suuret ajattelijat ovat ihastelleet yli uskontorajojen. Mutta Vuorisaarna ei ole kuitenkaan pelkästään eettis-moraalinen aarreaitta, se on paljon, paljon enemmän. Siinä ei katsota ainoastaan tähän aikaan,  vaan huomattavasti pidemmälle: ajasta ikuisuuteen. Tärkeämpää on se mitä saadaan, kuin se mitä on nyt. Keskiössä ovat Jeesuksen lupaukset, jotka tulevat eräänä päivänä toteutumaan. Siinä on autuus, onnellisuus, että elämän vaikeudet ja murheet tulevat kääntymään hyväksi. Lopulta Jeesuksen omat saavat lohdutuksen, perivät maan, heidät ravitaan ja he saavat nähdä Jumalan. Ilmestyskirjan näky toteutuu: ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (21:3-4).

Ei siis ole lainkaan merkityksetöntä, että Jeesus aloittaa tärkeimmän puheensa juuri autuaaksijulistuksilla. Näin hän tahtoo kääntää kuulijansa huomion heti aluksi taivasten valtakunnan todellisuuteen. Hän ikään kuin muistuttaa omiaan meille tutun virren ajatuksella: ”Mä taimi olen sun tarhassa ja varten taivasta luotu, sun armollisehen huomahas jo syntymästäni suotu” (VK 490:4). Tämä taimitarha, Jumalan kansan valitut, on lopullinen todiste Kaikkivaltiaan herraudesta: ”He ovat taimia minun tarhassani, minun kätteni työ, jolla osoitan kirkkauteni” (Jes. 60:21). Viimeisenä päivänä tämä selviää myös niille, jotka ovat sitä epäilleet ja pilkanneet.  

On selvää, että olemme melko lailla hukassa, jos kiinnitämme uskossamme katseemme vain tämän ajan siunauksiin. Apostoli Paavali ravistelee meidät reippaasti hereille tästä harhasta sanoessaan: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä” (1. Kor. 15:19) Usko ei ole mikään hetken hurma tai huume, joka toisi oikealla tavalla mielen nappeja painamalla automaattisen onnentunteen. Jumala ei ole hyvä haltija tai pullonhenki, joka olisi käskettävissä toivomuksiemme mukaan. Onnellisuuden tai murheen taso tässä ja nyt ei määritä sitä, oletko tosi kristitty vai ei. Mutta se, jaksaako toivoa ja luottaa Jumalan lupauksiin päivästä paremmasta, kertoo jo aika paljon sydämemme tilasta. Sellainen sydän on hengessään köyhä ja kärsivällinen, johon Vapahtaja meitä kehottaa. Mitä vähemmän myönnämme kantavamme itsessämme, sen enemmän Herran henki saa tehdä meissä työtä ja Hänellä on tilaa kasvaa meissä. Jos myönnämme tarvitsemme muutakin ruokaa kuin tämän maailman ”höttöä”, niin silloin meidät ravitaan, sillä meillä on vanhurskauden nälkä ja jano. Riittää kun tulee Vapahtajan luokse, kun hän kutsuu. Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan” (Joh. 6:35).                             

Vietämme tänään pyhäinpäivää. Muistelemme niitä rakkaitamme, jotka ovat kutsuttu keskuudestamme odottamaan ylösnousemuksen päivää. Emme niinkään muistele heidän kuolemaansa, vaan sitä että he elävät ja odottavat meitä autuuden rannan toisella puolella. Sytytämme heille kynttilät merkiksi siitä, että heidän sielunsa liekki yhä lepattaa ja toivo jälleennäkemisestä elää vahvana. Yhteytemme heihin jatkuu, pyhien yhteys. Näin pahin murheemme väistyy ja saamme lohtua Herralta. Kuvitelkaa: Vapahtajamme aloittaa tärkeimmän saarnansa rohkaisun ja lohdutuksen sanoilla, jotka hän lausuu suoraan meille. Hän lohduttaa, että olivatpa elämäntilanteemme millainen tahansa, ympäröipä maailmaamme millaiset paineet, surut tai tuskat, niin lohdutus on tulossa. Meidän vointimme ja jaksamisemme on Hyvälle Paimenelle ensiarvoisen tärkeää! Jumala ei viivytä armoaan, vaikka usein se meistä – ja etenkin maailman mielestä –, siltä tuntuukin: ”Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä” (2. Piet 3:9). Tässä meillä kylliksi syytä pysyä Herrassa kävi myöten taikka vastaan. Hän tuo lohtua silloin kun oma tilanteemme näyttäytyy ahdistavana kuin vankiselli. Hän on se ikkuna, josta voimme katsella ikuisuuteen ja taivaan vehreille vehmaille. Hän avaa näkymät, vie meidät eteenpäin umpikujistamme. Hän sanoo meille Jeremiaan suulla: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (29:11).       

Näihin Jumalan sanan lupauksiin me tahdomme tänään sitoutua. Häneen voimme luottaa, kuten sana meille todistaa (1. Kor 10:13). Vähemmänkö häneen luottaisimme kuin aikamme ted turnereihin ja kumppaneihin? Tahdomme sitoutua siihen vuosituhantiseen uskoon, jota kirkko on tunnustanut. Sanomme Nikean uskontunnuksen mukaan: ”Me odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.” Voisimmeko ajatella arjessamme toisin kuin kohta yhdessä tunnustamme? Pois se meistä! Jos se tekee meistä häviäjiä joidenkin silmissä, niin tehkööt! Meillä on sen sijaan Jumalan sana puolellamme, toivomme ja uskomme. Yksin armo tehköön meistä autuaita. Herra puhdistakoon sydämemme hänelle kelpaavaksi: ”Autuaita puhdassydämiset, he saavat nähdä Jumalan.”