28.6.2016

Itsetutkiskelua (Uutis-Jousi 3.8.2008)


Katsoitko aamulla peiliin? Kauhistelitko ryppyjä kasvoillasi tai upouutta rasvapoimua keskikehossasi?

Tätähän meidän elomme on: ainaista itsetutkiskelua. Siihen me opimme ja kasvamme kiinni. Joka ikinen päivä ulkoiset paineet laittavat kunkin oman minän suurennuslasin alle. Osalle itsensä tutkimisesta tulee jopa sellainen pakkomielle, joka ahdistaa ja haittaa arkielämää. Julma itsekriittisyys kulkee mukana ja kasvaa pahimmillaan aina stratosfääreihin. 

Tähän ahdistavaan maailmaanko meitä kutsutaan tänä kirkkopyhänä, joka on otsikoitu sanoilla itsensä tutkiminen? Eikö vastaavaa saa kokea arjessa jo ihan tarpeeksi? 

Sopiva määrä itsetutkiskelua on aina paikallaan. Sääli vain, että tämäkin kohtuullinen tarkastelu jää useimmiten pelkästään pintatasolle. Oikeanlainen peili kun on huomattavasti helpompi löytää kehon ulkoiseen tarkasteluun kuin sisäiseen. Se tärkein, sisäinen ihmisemme, jää liian usein heitteille. Mutta milläs tutkit sielusi tilaa?

Kyllä sielullekin sopiva tutkimisväline löytyy – nimittäin Jumalan sanasta. Se kertoo meille karun totuuden itsestämme päivän epistolan mukaisesti: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.”

Aivan kuten peili on meille hyvä renki lähtiessämme töihin, ettei hammastahnaa jää suupieliin tai paidan napit ole väärissä rei’issä, niin samoin toimii Jumalan laki. Oma raadollisuutemme ja virheemme näkyvät sitä vasten ja ajavat meitä kiiruusti armeliaan Herramme luokse. Ahdistus muuttuu pian armoksi: saa olla samanaikaisesti sekä syntinen että armahdettu. 

Tällöin armahdettu ei niinkään enää piehtaroi ainaisessa itsetutkiskelun suossa, vaan kääntää katsettaan Jumalan puoleen. Totuus kun on helppo myöntää: Herra on hyvä, me emme. Tätä vapauttavaa tietoa sisällään kantaen kristitty saa iloiten laulaa: ”Käyn kohti sinua, oi Herrani, tietäni viitoittaa pyhä ristisi.”