28.6.2016

Maahanmuuttokriittisyys – kristillistä? (Kotimaa 10.9.2015)


”Hän [Jumala] huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä” (5. Moos 10:18-19).

Raamatusta löytyy lukuisia kohtia, joissa puhutaan muukalaisten oikeuksista. Heitä tulee kohdella rakkaudellisesti. Raamattunsa lukeneiden luulisi päätyvän positiiviseen muukalaiskuvaan etenkin Jeesuksen esimerkin johdolla. Mutta näin ei ole. Kuultavissa on äänenpainoja, joissa kristinuskoon vedoten vastustetaan pakolaiskeskuksia ja turvapaikanhakijoita. Miksi?

Kysymys ei selity yhdellä tai kahdella argumentilla. Kulttuuriset, sosiologiset ja psykologiset näkökulmat antavat vastauksia. Vaikka maahanmuuttokriittisyyttä perusteltaisiin uskonnollisesti, taustasyyt ovat todennäköisesti muualla. Prosessi rakentuu niin, että olemassa oleville asenteille haetaan oikeutusta itselleen sopivasta tulkinnasta. Näin voidaan päätyä tilanteeseen, jossa kristilliseksi luultu käsitys ei tosiasiallisesti sitä olekaan.

Yksi selittävä tekijä löytyy kristinuskon sisältä. Kristillinen traditio antaa avaimet kirjavaan tulkintaan. Jännite syntyy siitä, kun Raamattu puhuu myönteisesti muukalaisten oikeuksista ja lähimmäisenrakkaudesta, samaan aikaan siinä esiintyy poissulkevaa ajattelua: pelastus rajataan tietylle joukolle. ”Me pelastumme”, ”me olemme ainutlaatuisia”, ”me yksin olemme oikeassa.” Kun tämänkaltainen ajattelu saa sopivan kasvualustan, vierasuskoinen lähimmäinen näyttää entistä pelottavammalta. Pelätään, että oma elämäntapa joutuu ahtaalle, vieraat tulevat hapattamaan kristillisen maan. Heidän kanssaan ei kannata olla missään tekemissä. Muukalaisviha roihahtaa. Edes aito hätä ei saa kaikupohjaa: pelottavaa, outoa ja väärässä olevaa on mahdotonta rakastaa. Hänestä tulee epäihminen.   

Oikeassa olemisen pakosta luopuminen on vaikeaa. Tai siitä illuusiosta, että suomalainen kulttuuri olisi kaikilta osin kauneinta maailmassa. Kipeältä tuntuu, että kristinuskon sisäisestä maailmasta voi  ammentaa ylimielisyyttä, joka tekee lähimmäiselleen pahaa.

On sallittua olla hämillään ja huolissaan, kukaan ei oikein tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Huolenaiheita saa perustellusti ilmaista. Mutta jos lähtökohtaisesti vastustaa muukalaisuutta, se ei tiedä hyvää.

Etelä-Afrikan apartheid kasvoi kulttuurisesti kristillisessä ympäristössä. Yhdysvaltojen rotuerottelu kukoisti raamattuvyöhykkeellä. Vanhan testamentin kehotukset muukalaisten oikeuksista näyttäytyvät tragikoomisina Länsirannan eristysmuurin varjossa.   

Historia opettaa. Asenteiden jyrkistymisestä ei ole pitkä matka sokeuteen, jota jälkeenpäin kauhistellaan. Ei tehdä tätä virhettä. Se on kansamme etu. Kansallisrunoilijamme Runeberg oli ajanhermolla jo vuonna 1857: ”Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme, myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme. Kun sinulta saa hoivansa myös kaukainen maa, kansa sen, niin ketään torju emme” (Virsi 431).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti