27.6.2016

Kaste kantaa ja kannattaa (KSML 18.6.2016)


Keskisuomalainen uutisoi näyttävästi kasteiden vähentymisestä (3.6.2016). Kehitys on ollut sen verran huimaa, että voidaan puhua romahduksesta: 15 vuodessa kastettujen lasten osuus on laskenut liki viidenneksellä (v. 2000: 88,7% / v. 2015: 69,8%). Ensi kertaa Suomessa on tilanne, että syntyneistä alle 70 prosenttia kastetaan.  

Samalla kun jaan huolen kehityksestä, pidän hyvänä, että aiheesta keskustellaan. Ehkä sitä kautta myös kasteen merkitys avautuu syvemmin. 

Vähintään toisen vanhemmista on kuuluttava kirkkoon, jotta kaste voidaan toimittaa. Siksi kirkosta eroaminen kulkee käsikkäin kastemäärien kanssa. Yllättävältä tuntuva kehitys on se, että niitäkin lapsia jätetään kastamatta, joiden molemmat vanhemmat kuuluvat kirkkoon.       

Ajoittain kuulee perustelun, ettei lasta kasteta, koska hänen annetaan päättää siitä itse myöhemmin. Kaste on vanhempien päätös. Mutta niin on kastamatta jättäminenkin. Molemmissa tapauksissa vanhemmat tekevät ratkaisun, joka vaikuttaa lapsen elämään.

Kaste ei ole maaginen kertatoimitus, jossa vettä hieman pirskotellaan ja lapsi saa nimen. Kaste tarkoittaa ennen kaikkea jokapäiväistä elämää kristittynä tässä maailmassa. Kristilliseen elämäntapaan ei opita yhtäkkiä, vaan siihen kasvetaan. Suotta ei kaste- ja lähetyskäskyssä todeta: ”Kastakaa ja opettakaa.” Opetusvastuu on nykykulttuurissa korostetusti vanhemmilla. Kummit ja isovanhemmat ovat tukena. Lisäksi painotetaan yhteyttä seurakuntaan: ”Vanhemmat ja kummit, tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että lapsi saa kristillisen kasvatuksen?”  

Uskonnollinen kasvatus lähtee samoista periaatteista kuin muukin kasvatus. Sitä vastuuta ei voi ulkoistaa. Jos oma äidinkieli opitaan, samoin uskonnollinen kieli. Mikäli hengellinen kasvatus puuttuu, sen tarjoama maailma jää vieraaksi. Ja jokainen tietää sen, miten vaikeaa on vanhemmiten oppia uutta kieltä.    

Kasteet ovat merkityksellisiä, kun koko perheen yhteyttä seurakuntaan hoidetaan. Kastekeskusteluissa puhutaan luontevasti arkielämän kysymyksistä, vanhempien omasta vakaumuksesta ja siitä, mitä toimintaa seurakunnalla on tarjota. Nyt tämä kokemus uhkaa jäädä monelta väliin. Se on sääli. Kristillisyys ohenee Suomessa. Se on jo todellisuutta, että lapsiryhmiä tuodaan kirkkoon kuin museoon ihmettelemään sen tarkoitusta. Mitä seurakunnan työntekijät tekevät? Mitä tarkoittavat rukous ja hengelliset laulut? Miksi joulua ja pääsiäistä vietetään?   

Kulttuurissamme ei ole liiaksi hengellisesti rikastuttavia piirteitä. Kaste antaa lapselle ja perheelle siihen mahdollisuuden. Se on tilaisuus, jolloin uskonnollisen kasvatuksen paikkaa voi pysähtyä miettimään. Seurakunta tarjoaa vahvan tukilangan elämään. Mitä useampia säikeitä langassa on, sitä paremmin se kestää. Miksi niitä leikkaisi pois? Kaste kantaa. Kaste kannattaa. Se on lahja lapselle, jonka antamista ei kadu. Kaikkia sen siunaavia syvätasoja ei voi edes ihmissilmällä tavoittaa.