28.6.2016

Jumalan kuvaksi luotuina ja armahdettuina (Hankasalmen Sanomat 24.4.2006)


Jumala loi ihmisen kuvakseen, kunniakseen ja ihmeeksi (1 Ms 1:27; Jes 43:7; Ps 139:14). Hän seppelöi ihmisen kunnialla ja kirkkaudella (Ps 8:6). Hän antoi ihmiselle elävän sielun, järjen, omantunnon ja tietyn vapauden (1 Ms 2:7; 2:16; Rm 2:15). Samalla Jumala kutsui ihmistä kuuliaisuuteen ja varjelemaan viisaasti koko luomakuntaa (1 Ms 1:26, 28; 2:17; Job 35:11).

Raamatun mukaan jokainen ihminen on siis lähtökohtaisesti siunattu (1 Ms 5:2). Meitä ihmisiä ympäröi määrättömän suuri Jumalan hyvyys: jokainen ihminen on ainutkertainen, ihmeellinen, itsenäinen ja tarkoituksella luotu. Jumalan kuvana jokainen ihminen on arvokas persoonallinen olento, jolla on mahdollisuus elää henkilökohtaisessa yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys kutsuu meitä Jumalan kunnioitukseen ja vastuuseen toisistamme. Nämä toteutuvat, kun pyrimme noudattamaan hänen käskyjään. Syntymästämme asti meille on annettu vain kaksi yhtä tärkeää käskyä: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Mt 22:37-39). 

Tähän kohtaan tekisi mieli laittaa pisteen – asia loppuun käsitelty! Valitettavasti asia ei kuitenkaan hoidu näin helposti: ennen kuin sormeni nimittäin edes ehtii tietokoneen näppäimistön pistemerkin kohdalle, päähäni hiipii ajatus “mutta mehän olemme syntisiä, pahoja ihmisiä syntymästämme saakka!” Niin, tämä tunne elää meissä voimakkaana. Tunne siitä, että olemme huonoja ihmisiä. Toiset kokevat sen voimakkaammin, toiset vähemmän. Jotkut puolestaan eivät koe  tätä “syntisyyden tunnetta” juuri lainkaan. Vaikka yksilölliset erot ovat suuria, niin perusajatus ihmisen syntisyydestä löytyy tietenkin Raamatusta: ihminen lankeaa syntiin rikkoessaan Jumalan tahtoa (1 Ms 3). Sen myötä Jumala joutui karkottamaan ihmisen paratiisista, ja synti jäi elämään ihmiskunnan päälle.

On kai niin, että jos ei ymmärrä mitä synti on, ei voi ymmärtää mitä armo on. Ja toisinpäin: jos ei ymmärrä armoa, ei voi kunnolla käsittää syntiä. Siksi ansaitsemattoman armon  -pyhää juuri vietettyämme onkin ehdottaman tärkeää ymmärtää synnin merkitys ja seuraamukset. On tärkeää ymmärtää, mitä synti itse asiassa on: se on eroa Jumalasta. Elämme luonnostamme erossa Jumalasta. Emme käänny Jumalan puoleen omasta vapaasta tahdostamme, vaan käännymme häntä vastaan. Synti peittää sydämemme ja mielemme. Synnin kautta koemme syyllisyyttä, pelkoa ja voimattomuutta. Epäilemme omaa ainutkertaisuuttamme ja hyvyyttämme. Emme näe omaa emmekä lähimmäistemme kauneutta. Emme näe Jumalan luomistyön kauneutta. Emme luota itseemme, lähimmäisiimme ja Jumalaan. Mitätöimme uskoamme. Halveksimme Jumalan käskyjä. Emme huolehdi tarpeeksi hyvin suuresta lahjastamme, Jumalan luomakunnasta. Synti on yksinkertaisesti epäuskoa. Se on epäuskoa ihmisen ja Jumalan hyvyyteen.     
                      
Ihminen on syntinen – näin Raamattu ja kirkko selvästi opettavat. Tämä on totta. Mutta paljon, paljon enemmän tulee painottaa, että ihminen on armahdettu. Synti on voitettu Jeesuksessa Kristuksessa. Hän kantaa syntimme. Hän poistaa syyllisyytemme. Hän on jo palauttanut alkuperäisen Jumalan kuvamme ennalleen. Näin ollen olemme Jumalan silmissä yhtä puhtaita ja arvokkaita kuin ennen syntiinlankeemustakin. Luomistyön siunaus ei ole kadonnut meistä mihinkään! Olemme vapaita elämään syyttöminä. Olemme vapaita elämään rauhassa. Lisäksi Jeesus Kristus voi avata synnin sumentamat silmämme, jotta näkisimme kaiken sen hyvän, mitä Jumala on meille antanut. Hän voi opettaa meitä rakastamaan, olemaan ymmärtäväisiä ja harkitsevaisia (Fil 1:9). Hän, vain hän, voi kirkastaa meille armon. Tämä armon avulla voimme jättää synnin taakat taaksemme. Meidän ei tarvitse enää hävetä itseämme toistemme ja Jumalan edessä. Uskallemme olla ihmisiä, epätäydellisiä ihmisiä. Inhimillisiä ihmisiä. Luotuja ihmisiä. Rakastettavia ja rakastavia ihmisiä. Saamme jokapäivä uudistua hengeltämme. Saamme pyytää Jumalalta iloa elämäämme ja sitä, että osaisimme viedä tätä iloa eteenpäin. 

Tiedämme, että olemme matkalla lopulliseen muutokseen ja kirkkauteen. Jumalan luomistyö on meissä vielä kesken, ja paras osa hänen luomistyönsä lupauksista on vielä edessä. Tähän luottaen voimme yhtyä näihin Paavalin sanoihin: “jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen” (Fil 3:13-14).