28.6.2016

Kirkko kriisissä (Sisä-Savon Sanomat 19.6.2006)


Kirkko on kriisissä. Tähän tulokseen on auttamattomasti päädyttävä, jos mediaa on vähääkään uskominen. Tai no, miksi ”syyttää” kirkon tilasta mediaa – kyllähän jokainen voi omin silminkin todeta kirkon vaikeudet. Kirkosta erotaan tasaisen tappavaan tahtiin, nuoria aikuisia ei saada mukaan toimintaan, jumalanpalveluksissa käy vain murto-osa jäsenistä, seurakuntien maine työyhteisöinä on huono, johtajuus on kriisissä, monet kirkon tehtävistä huonosti palkattuja, taloudet seurakunnissa paikoin kuralla, kirkon sisällä riidellään jatkuvasti niin eettis-moraalisista kysymyksistä kuin oikeasta virkakäsityksestä.

Hengästyttävä lista, eikö totta? Varsinkin kun kyseessä on vain jäävuoren huippu! Eihän siitä mihinkään pääse, etteikö firmalla nimeltään Suomen evankelis-luterilainen kirkko voisi mennä paljon paremmin. Mutta onko kirkon kriisi välttämättä huono asia? Miksi kuulua kriisien kirkkoon?

Kriiseistä kumpuaa usein uutta elämää. Ne mahdollistat ja aikaansaavat muutoksen. Jeesus eli keskellä juutalaisuuden kriisiä, saaden sen kautta enemmän kaikupohjaa sanomalleen. Katolisen kirkon kriisi sai aikaan sen, että Martti Luther naulasi teesinsä kirkon oveen ja vaati radikaalia muutosta totuttuun. Ilman syviä kriisejä ei varmastikaan olisi syntynyt näitäkään saarnamiehiä ja -naisia: Urho Muroma, Niilo Yli-Vainio, Pirkko Jalovaara ja Markku Koivisto.

Kriisi voi siis olla hyvä asia, jos sen sellaisena mahdollisuutena ottaa. Kriisi on pysähtymisen ja kasvunpaikka. Tämä koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä. Toivon, että kirkkomme tunnustaa kriisinsä. Tällöin se palaisi juurilleen, uskonsa alkulähteelleen, ja saisi käyttöönsä valtavan voimavaran, joka kykenisi luomaan uutta. Tunnustaessaan vajavaisuutensa ja heikkoutensa kirkko joutuisi etsimään parantajaa. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat,” sanoo Jeesus. Jos emme kirkkona pysty nöyrästi tunnustamaan tätä ja polvistumaan Herramme eteen, niin kuinka voisimme auttaa muita polvistumaan? Jos saarnaamme, että 'heikkoudessa Jumalan voima täydellistyy', mutta esitämme samalla hyvinvoivaa ja virheetöntä pyhien joukkoa, kuka tällaista sanomaa uskoisi?

Itse haluan kuulua kirkkoon, joka on epätäydellinen. Haluan kuulua kirkkoon, joka ei pelkää virheitä ja uskaltaa sanoa mielipiteensä. Haluan kuulua kirkkoon, joka pyrkii aitouteen ja avoimuuteen. Haluan kuulua sellaiseen Kristuksen ruumiiseen, joka tunnustaa riippuvuutensa Kaikkivaltiaasta ja toisista ihmisistä. Haluan kuulua sellaiseen kirkkoon, joka on kokonaan inhimillinen. Vasta tällaisen kirkon sanoma koskettaa, tulee lähelle ja puhuttelee. Vasta tällaisen kirkon sanoma voi kertoa meille jotakin Jumalan ikuisesta rakkaudesta. 

Tahdotko sinä kuulua tällaiseen kirkkoon? Tuletko sinä rakentamaan kanssamme tätä kirkkoa, kriisien kirkkoa?