30.6.2016

Saarna 4. sunnuntai pääsiäisestä 24.4.2016


Joh. 16:5-15
Jeesus sanoi:  Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
     Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.”

En yleensä halua nostaa saarnoissani esiin yksittäisiä henkilöitä negatiivisessa mielessä. Mutta yksi ansaitsee tulla huomioiduksi, sillä kisaahan hän maailman vaikutusvaltaisimmasta virasta. Arvannette henkilön? - Mr. Donald Trump. 

Satuin pari viikkoa sitten näkemään vanhan twiitin, jossa Trump ihmetteli oman alueensa viileää säätä: ”Missä ihmeessä on ilmastonmuutos, sillä täällähän on ihan **** kylmä!” Siihen eräs somettaja antoi älykkään vastauksen: ”Minä söin hyvin kotonani tänään, missä ihmeessä on maailman nälänhätä?”     

Niin. Se mitä koemme henkilökohtaisesti, tässä ja nyt, ei tarkoita sen olevan absoluuttinen totuus. Ilmastonmuutos on fakta, vaikka väliin sattuisikin pari kylmää talvea. Keskimääräinen lämpötila maapallolla nousee, vaikkei sitä kotiovelta huomaa. Nälänhätä on totta, vaikka K-Perälässä ja Salessa sapuskaa toivakkalaisille riittäisikin. 

Samaa keskustelua käydään hengellisyyden tasolla. Monet sanovat, että ”näytä minulle Jumala, eihän sellaista satuolentoa ole!” Tämä argumentti on yhtä kehno kuin Trumpin ilmastotietämys. Jumalan olemassaolo ei nimittäin ratkea tältä paikalta, tässä seisten, ei puoleen eikä toiseen. Minun oma henkilökohtainen kokemukseni ei määritä suurta Jumalaa. Mikäli minulla on huono ajanjakso elämässäni ja usko horjuu, se ei tarkoita, etteikö Kaikkivaltias toimisi. Toinen saa rukousvastauksen, minä en – onko toisen kokemus silloin epäaito? 

Tämänkaltainen ajattelu on sekä lapsellista että itsekästä. Narsistisessa maailmassa taivaan Isäkin hyppii pillimme mukaan. Kirkot kituvat länsimaissa. Samalla kuitenkin kristittyjen määrä kasvaa Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa. Olisi moukkamaista väittää Euroopan tilanteen nojalla, ettei uskolla ole mitään merkitystä ihmisille. Sillä nimittäin on – tutkimusten mukaan entistä enemmän. Ja sitä paitsi, ei suomalaisten uskonnollisuus ole mihinkään hävinnyt. Se on vain muuttanut muotoaan ja yhä hakee sitä. Pintatasolta näkee juuri sen minkä tilaa: pinnan. 
 
Mitä todellisuutta katselemme kotioviltamme? Näkyykö sydämen porteilta Jumalaa vai ei? 

Jumalan läsnäolo ja poissaolo on kristillisen uskon ytimessä. Siis se jännite, että toisaalta koemme hänet vahvasti elämässämme ja toisaalta usein niinkin, että onkohan ihmistä suurempaa edes olemassa. Jumala on, Jumalaa ei ole. Kristillistä ajattelua leimaa nämä ääripäät. 

Raamatunhistoria kertoo saman. Eedenin paratiisissa Jumala käyskentelee ihmismäisesti pitkin puutarhaa. Abrahamin ja Mooseksen aikaan hän näyttäytyy pilvessä tai palavassa pensaassa. Jerusalemin temppelissä hänen sijansa oli kaikkein pyhimmässä, jossa ylipappi kävi kerran vuodessa. Jeesus puolestaan sanoi, että Isän näkemiseen riittää se, että on nähnyt hänet: ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” Kokemus Jumalasta tulee Raamatussa abstraktimmaksi, mitä pidemmälle sitä lukee. Konkretia, kuten Jumalan kävely metsän siimeksessä, hengellistyy. Kohtaaminen yliluonnollisen kanssa liittyy enemmän sisäiseen maailmaan – ”Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.”  
 
Kuultu evankeliumi kertoo myös läsnäolon ja poissaolon jännitteestä. Jeesus sanoo: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne.” Jeesuksen poistuminen oli opetuslapsille hyödyksi. Jeesus oli läsnä, kohta poissa. 

Olisihan se ollut mukavaa pitää Jeesus täällä näihin päiviin asti, eikö? Homman juju oli kuitenkin, että Jeesuksen piti nimenomaan lähteä. Muuten hän ei olisi voinut toimia yhtä voimallisesti Pyhässä Hengessä. Ruumiillisena olentona hän olisi ollut sidottuna yhteen paikkaan. Mutta mikä tärkeintä: opetuslasten uskosta olisi jäänyt paljon puuttumaan. Aivan kuten lasten on tarkoitus aikuistua, oppia pärjäämään omillaan, Jeesuksen piti jättää opetuslapset. Hän lähti pois, jotta saattoi puhutella heidän sydämiään. Näin he joutuivat kasvutielle, jossa tapahtui monenlaista. Alkukristittyjen sisäinen vakaumus oli hämmästyttävää: usko kasvoi suuremmaksi kuin Jeesuksen elinaikana. Se aikuistui. 

Aiemmin heiltä puuttui ymmärrys. Jeesuksen ennustus kävi toteen: ”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden…”   

Mitä tämä kaikki tarkoittaa meille? 

Jeesuksen läsnäolo kuuluu ehdottomasti kristityn vaellukseen. Mutta myös tunne Herran poissaolosta. Tarvitsemme sitä kasvuksi. Usko ei yksinkertaisesti kasva, jos siihen ei kuulu taistelua. Herra ei tarkoita pahaa, vaikka välillä sisäinen tyhjyys iskee. Päinvastoin: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois.” Kummallista kyllä, Jeesuksen poissaolo voi kääntyä suuremmaksi uskoksi.   

Toiseksi Jeesuksen läsnäolo on hengellistä. Sitä varten on Pyhä Henki. Hän kirkastaa sydämiimme Kristusta. Nyt kun ensi yönä Suomen pikkuleijonat pelaavat maailmanmestaruudesta, niin Pyhää Henkeä voisi leikkisästi kutsua Jeesuksen ”pakkipariksi”. Hän ei toimi yksin. Koko joukkue toimii maailmassamme, elämässämme ja seurakunnassamme: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Miten sitten Jeesuksen läsnäoloa ja uskoa vahvistetaan? 

Nyt tulemme luterilaisen kirkkomme aarteiden lähelle. Ajattelemme nimittäin ”etten osaakaan uskoa”. Toisin sanoen: Minä uskon sen, etten osaa omasta voimastani uskoa. Kun maailma hehkuttaa sitä, että ”osaan kaiken”, ”pystyn kaikkeen yksin” niin Jumalan lapsi sanoo: ”en osaa kaikkea.” Jumalan lapsi tunnustaa, että hän tekee virheitä ja että Jumala tekee hänen puolestaan paljon. Taivaan kansalainen tiedostaa vajavaisuutensa ja on avoin sille, että Jumalan Henki voi muuttaa niitä asenteita, joita pidän tällä hetkellä kiveen hakattuina. 

Pelkästään oma järki voi johtaa meidät ”trumpimaiseen”, kapeaan,  maailmankuvaan. Siksi tarvitsemme Pyhää Henkeä, joka avartaa mieltä ja auttaa uskomaan.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta uskonpuhdistuksen alkamisesta. Tuskin hienommin voi selittää edellä sanottua ja Pyhän Hengen tehtävää kuin Martti Luther teki vuonna 1529 ilmestyneessä Vähässä katekismuksessaan: ”Minä uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.” 

Tahdotko sinä uskoa tämän?