28.6.2016

Seurakunta - kenen juttu? (PaikallisUutiset 23.10.2013)


Olen suuresti iloinnut, että Toivakassa seurakuntalaisuus on nousussa. Toisin sanoen yhä useampi seurakunnan jäsen toteuttaa rohkeasti Kristuksen omilleen antamaansa tehtävää. Osallistutaan jumalanpalveluselämään, tehdään yhdessä ja eletään kristittyinä arjessa. Toimitaan luottamushenkilönä, ollaan mukana hautausmaatalkoissa, avustetaan ehtoollisella, opitaan jo nuorina kantamaan vastuuta. Iloa on lisännyt se, että näin on käynyt paikkakunnan molemmissa seurakunnissa yhdessä ja erikseen. Yhteistyö on ollut merkityksellistä. Päämäärä on sama. Herralla ei ole lopulta kuin yksi seurakunta.          

Alkukirkossa ei tunnettu jakoa maallikkojen ja pappien välillä. Sitä ei tulisi olla nytkään. Jokainen kastettu on vihitty yleiseen pappeuteen. Hänen tehtävänään on kaiuttaa Herransa suuria töitä ja kutsua kaikkia ihmettelemään Jumalan tekoja. Siellä missä pieni sylilapsi, rippikoulua käyvä nuori, opiskeleva nuori aikuinen, äiti tai isä huolehtimassa perheestään, sairasvuoteella makaava esirukoilija – siellä seurakunta. Seurakunnassa on erilaisia ihmisiä ja tehtäviä, hyvä niin. Herran työkalulaatikkoon tarvitaan välineitä joka lähtöön: vasaralla voi iskeä naulan, mutta sillä ei voi ruuvata seinään ruuvia. Ruuvimeisselillä ei voi sahata, eikä sahalla tehdä sitä työtä jota jakoavaimella. Sama pätee seurakuntaan: toinen ei voi korvata toista. Jokaiseen tehtävään tarvitaan erityinen ihminen. Kaikkien yhteisenä tehtävänä on palvella seurakuntaa: ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef 4:11-12).

Uuden testamentin kreikankielinen sana kharisma tarkoittaa armolahjaa. Paavalille kielillä puhuminen ja sen selittäminen olivat armolahjoja. Mutta näiden lisäksi, ja jopa niiden edelle, hän asetti paljon arkisempia lahjoja: julistamisen, sairaiden ja hädänalaisten auttamisen, vieraanvaraisuuden, yhteisvastuun, kädentaidot, johtamisen ja terveen järjen käytön. Näin Paavali osoitti, etteivät mitkään elämänalueet saisi jäädä armolahja-ajattelun ulkopuolelle. Omia lahjojaan ei kannata vähätellä, sillä niitä tarvitaan. Seurakuntalaisten lahjat käyttöön!  

Paavali puhui myös Kristuksen ruumiista. Tällä ei suinkaan tarkoiteta edesmennyttä vainajaa, vaan elävää yhteisöä, jossa olemme samanarvoisia ja jossa meillä kaikilla on tehtävää. Tekemistä on myös se, että osallistuu, kuuntelee ja rukoilee. Tuskin mikään sen arvokkaampaa kuin että tuo lapsensa tai lapsenlapsensa seurakunnan toimintaan – ”Sallikaa lasten tulla, älkää estäkö heitä”, sanoo Jeesus.   

Tarvitsemme spontaaniutta ja luovuutta. Sitä kaivataan varsinkin jumalanpalveluksiin. ”Kas, kukaan ei ole toivottamassa tervetulleeksi kirkkoon, taidanpa tehdä sen itse!”, ”Onkohan tekstinlukijoita tänään? - käynpä koputtamassa sakastin ovelle ja kysäisen papilta!”, ”Kirkostamme puuttuu esirukouslaatikko, minäpä voisin tarjoutua nikkaroimaan sen!”, ”Nuorille olisi kiva saada gospel-konsertti, kerätäänpä kaveriporukalla varat kasaan!”   

Tapoja rakentaa seurakuntaa on yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla. Olennaista on lähteä liikkeelle. Jumala antaa halun palvella. Ketään ei voi pakottaa. Palveleminen on itsessään palkka. Antaessaan saa. Yhdessä rakentuu.      

Ennen kuin kysymme, miksei seurakunta järjestä sitä ja tätä, voimme katsoa peiliin ja kysyä saman itseltämme. Seurakunta on kaikki kastetut. Se on kaikkien juttu. Haluamme varmistaa, että Kristuksen ruumis pysyy elävänä niin Toivakassa kuin Suomessa, koko maailmassa. Niin kauan kuin se hengittää, rukoilee, pysyy se elossa.