Kunnioitetut sotiemme
veteraanit, sisaret ja veljet!
Neljästä isovanhemmastani kolme
olivat sotaveteraaneja. Sain pitää heidät pitkälle aikuisuuteeni ja opin
tuntemaan heitä aivan eri lailla. Varsinkin isäni isä, ukkini, oli innokas
kertomaan sotakokemuksista. Kunniatehtäväni on ollut saattaa heistä myös kolme
haudanlepoon, lapsenlapsena ja pappina.
Vaikka omat isovanhempani ovat
olleet sodassa, ja vaikka sodista ei maailmanhistorian mittapuulla niin kauaa
ole, on minun vaikea ymmärtää sota-aikaa: sen merkitystä ja sitä, millaista se
on ollut. Voin vain ajatella, mitä
veteraanisukupolvi on joutunut kestämään. Myös papintyö on ollut suuri siunaus:
tuskin minkään muun työn kautta veteraaniasia olisi tullut niin lähelle. Se on
tullut kohti, kohti sydäntä ja siihen on pitänyt paneutua.
Niin. Mitä jos veteraanit eivät
olisi puolustaneet maatamme? Millainen maailma olisi vastassamme?
Joku on joskus
kirjoittanut:
- Veteraania on kiittäminen, ei
pappia, että meillä on uskonnonvapaus.
- Veteraania kiittäminen, ei
toimittajaa, että meillä on sananvapaus.
- Veteraanin ansiota on, ei
järjestöjohtajan, että meillä on vapaus kokoontua yhteen.
- Veteraanille kiitos, ei
lakimiehelle, että meillä on mahdollisuus käydä tasavertaisesti oikeutta.
- Veteraanille kiitos, ei poliikolle, että
meillä on äänioikeus demokraattisissa vaaleissa.
- Veteraania kiittäminen, ei
markkinavoimia, että siniristilippu heiluu itsenäisessä ja vapaassa
maassa.
Näiden totuuksien äärellä
hiljentyy. Tietäen sen, millaisia voimia vastaan taistelimme, millaista
totalitaarista järjestelmää vastaan,
yhteiskuntamme olisi tänä päivänä aivan toisenlainen, jos maamme olisi
vallattu. Se vapaus mikä meillä tällä hetkellä, se että Suomi on ollut
demokratian ja kehityksen kärkimaana, on edeltävien sukupolvien ja veteraanien
ansiota.
Jos ei olisi tehty mitä piti,
jos ei olisi lähdetty… Silloin tuskin minäkään olisin tätä puhetta
pitämässä.
Suurin kiitos heille joille se
kuuluu: he jotka taisteluiden jälkeen lepäävät ja heille, jotka keskellämme
vielä taisteluista muistuttavat.
Veteraanijärjestöt ovat
vuosikymmeniä pitäneet yllä veteraanien asiaa ja vaalineet edellä mainittua:
muistuttaneet siitä, mitä etuoikeuksia sota-ajan uhraukset ovat meille tuoneet.
Järjestöt ovat huolehtineet veljistä ja sisarista, tehneet sitä sydämellä ja
suurella velvollisuuden tunnolla. Kiitoksella ajattelen sitä, miten upeasti se
on toteutunut myös meidän keskellämme, pienissä ympäryskunnissamme. Se työ ei
ole mennyt hukkaan.
Kiitän veteraanijärjestöjä
yhteistyöstä, kutsusta tulla osallistumaan ja puhumaan tähän tilaisuuteen.
Onnittelen seurakuntien puolesta Leivonmäen, Joutsan, Luhangan ja Toivakan
paikallisjärjestöjä tänä juhlapäivänä kun juhlimme heidän 50-vuotista historiaa
– Monia armorikkaita vuosia ja Jumalan siunausta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti