Saarna 12. sunnuntai helluntaista 3.8.2008

Matt. 21:28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
    »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
    »Edellinen», he vastasivat. 
    Jeesus sanoi: 
    »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.» 

”En mää jaksa nyt huonettani siivota, lähden kavereiden luo. Kotityöt kun ei kiinnosta pätkääkään.”

”Joo, joo. Rupeen ihan kohta teitä auttamaan, enää muutama tietsikkapeli niin sitten tulen.”

Nämä lausahdukset ovat otteita elävästä elämästä – kuulostavatko tutuilta? Kenties olet joskus kuullut samantyyppisiä kommentteja lastesi, lastenlasten tai naapuriston lapsosten suusta. Kauniiseen, yksinkertaiseen vanhemman pyyntöön on sanottu muitta mutkitta ei: ”En mene, enkä lähde!” Tai sitten on hajamielisesti sanottu ”kyllä teen, kyllä menen” vaikka lopulta asia on jäänyt aivan puolitiehen. Tämä käytös ei tietenkään ole vain lasten ja nuorten osaamisaluetta. Kyllä siihen mainiosti vanhempikin kykenee. Varsinkin näin itsensä tutkimisen pyhänä on syytä olla totuudellinen: mitenkäs usein sitä on itse sanonut ”ei” toisen pyyntöön tai jättänyt lupauksen täyttämättä vaikka on virkannut aiemmin ”kyllä”? Niinpä. Vanhemman, puolison tai ystävän tahdon täyttäminen ei aina suju kuten pitäisi, se on syytä rehellisesti myöntää.  

Vastaavanlaiseen perhetilanteeseen meidät viedään myös päivän evankeliumissa. Samat edellä kuvatut ongelmat nousevat esiin, samat joita kohtaamme omassa arjessamme. Evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen Jumalan perheväestä, joka on kaukana unelmaperheestä. Siinä Herra kutsuu kaksi poikaansa työhön viinitarhaansa. Toinen pojista ei halua aluksi lähteä, mutta muuttaakin myöhemmin mielensä ja menee. Toinen vastaa kunnioittavasti menevänsä, muttei lopulta sitten menekään. Tältä pohjalta Jeesus esittää kysymyksen lainopettajille, kansanvanhemmille ja ylipapistolle: Kumpi näistä kahdesta pojasta teki isänsä tahdon? Auliisti he myönsivät, että oikein pojista teki se, joka muutti mielensä ja meni viinitarhaan.       

Vertauksen ymmärtämisen kannalta on olennaista huomata, kenen kanssa Jeesus keskustelee. Lainopettajat, kansanvanhimmat ja ylipapisto edustivat uskonnollista eliittiä, Israelin kermaa. Heitä Jeesus tahtoi herätellä liiasta itsevarmuuden unestaan ja omavanhurskaudestaan. Vertauksen alussa olisi voinut olla sama johdanto, jota käytetään esimerkiksi Luukkaan evankeliumissa: ”Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen...” (Lk. 18:9). 

Kahden pojan -vertauksen hahmot on helppo paikallistaa: Isä on siis Jumala, ensimmäinen poika kuvaa porttoja, publikaaneja ja muita hyljeksittyjä ja toinen poika edustaa uskonnollista eliittiä. Näin ollen Jeesuksen vertaus kävi suoraan kuulijoitaan kohti. 

Yhteiskunnan hylkimät, kuten portot ja publikaanit, elivät Jumalan lain vastaisesti. He rikkoivat kymmentä käskyä ja muita Mooseksen lakeja. Tätä elämäntapaa Jeesus ei mitenkään ihannoinut, kuten ehkä monesti erheellisesti luullaan. Hän tuomitsi heidän tekonsa, muttei ihmistä niiden takana. Nämä ihmiset tiesivät jo lapsuudestaan mikä on oikein ja Jumalan tahdon mukaista, mutta vastasivat hänelle ”ei.” Lain noudattaminen, joka on juutalaisille tahdonilmaus uskonliitossa pysymiselle, ei ollut heille tarpeeksi tärkeää. Johannes Kastajan parannussaarna tavoitti kuitenkin heistä monet. He jättivät vanhan taakseen ja aloittivat uuden elämän. Katumus sai aikaan elävän uskon. ”Ei” Jumalan tahdolle muuttui ”kyllä”-vastaukseksi. Johanneksen saarna sai uuden, hedelmällisen kasvuperän: ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” (Mt. 3:8).  

Uskonnollinen eliitti taas paistatteli kaikessa rauhassa ihmisten kunnioituksen valossa. Pintapuolisesti homma oli kunnossa ja kaikki olettivat – mukaan lukien itse itsensä – että he noudattivat lakia moitteetta. He jos ketkä sanoivat ”kyllä” Israelin ja Jumalan väliselle liitolle. Mutta sisimmässään heillä ei ollut Herran lakia. Lain tärkeimmät osat, kuten oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus, jäivät huomioitta. Tuomion julistaminen ylitti armahtavaisuuden. Katumus ja parannuksenteko sysättiin niiden harteille, jotka sitä tarvitsivat. He olivat tämän yläpuolella. He eivät käsittäneet, että Jumalan silmissä ei ole olemassa vähemmän tai enemmän syntistä. Parannuksen tarve koskee jokaista. Jeesus sanoo: ”Sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte” (Lk. 13:5, KR 1938).

”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak. 4:6). Tämä Raamatun sana tiivistää Jeesuksen vertauksen kahdesta pojasta. Aitoon nöyryyteen liittyy katumus, se sama katumus, jota kertomuksen toinen poika koki. Kristitty ei voi jäädä paikalleen paistattelemaan, vaan hänen täytyy olla liikkeessä, mielenliikkeessä oman itsensä tutkimisessa ja Herran suuntaan. Kun tutkii sitä Jumalan poikaa, Jeesusta Kristusta, joka sanoi ”kyllä” ja teki sanojensa mukaan, niin huomaa oman vajavaisuutensa. Armoa joutuu etsimään kerta toisensa jälkeen. Uudestisyntyminen Hengestä ei tapahdu kerran, vaan se on läsnä joka ikinen päivä. Aitous tulee olla katumuksen ohjenuorana, kuten Luterilaiset tunnustuskirjat opettavat:  ”Katumuksen tulee olla katumusta, ei teeskentelyä, vaan koko elämän paremmaksi muuttumista.”        

Tähän kääntymyksen, katumuksen ja parannuksen henkilökohtaiseen tutkimiseen meitä on tänään kutsuttu. Sen vaatimus nousee Raamatun sanasta. Sanan alla elävää seurakuntaa kehotetaan edelleen kuten tehtiin Ilmestyskirjan seurakuntiakin: ”Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus” (3:3). 

Suub ja metanoia, kääntyminen ja mielenmuutos. Näillä sanoilla Raamattu kuvaa sitä muutosta, jonka tulisi toteutua kaikissa ihmisissä kaikkina aikoina. Sitä muutosta, joka tarkoittaa kääntymistä juuri siihen suuntaan, jolle on ennen kääntänyt selkänsä. Tämä näkyi evankeliumin toisen veljen käytöksessä. Hän sanoi isälleen aluksi ”ei”, kun tämä kutsui häntä työhön. Selkänsä hän käänsi kohti työmaata, mutta mietittyään, oliko hän tehnyt oikein, hän oivalsi, että isän tahtoa oli paras noudattaa. Tätä tahtoa haluamme samalla lailla kysellä ja tarkistaa tarvittaessa suuntamme. Miikan kirja antaa selvän vastauksen itsensä tutkijan nöyrään kysymykseen ”Isä, mitä sinä tahdot minun tekevän?”: ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen” (6:8).