15.8.2016

Saarna 14. sunnuntai helluntaista 17.8.2008


Matt. 5:43-48
Jeesus sanoi:
    »Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.» 

”Heidän tulee rakastaa kaikkia valon lapsia, kutakin sen mukaan, millainen hänen osansa on Jumalan neuvostossa, ja vihata kaikkia pimeyden lapsia, kutakin sen mukaan, miten hän on syyllinen Jumalan rangaistukseen” (1 QS 1:9–10, käännös Sarianna Metso).

Näin rajusti opetetaan eräässä vanhassa kirjakäärössä, joka löydettiin reilut 50 vuotta sitten Qumranista, Kuolleenmeren läheltä. Kirjoituksen ajatellaan (kuten muidenkin kääröjen) kuuluneen essealaiselle uskonlahkolle, joka eli eristyksissä muusta yhteiskunnasta. He elivät luostarimaisissa olosuhteissa, jossa heitä sitoivat ankarat säännöt ja kuuliaisuuslupaukset. Edellä kuultu oli yksi veljistön yhteisösäännöistä. Sen mukaan oman yhteisön jäseniä, valon lapsia, tuli rakastaa kutakin ansionsa  perusteella ja yhteisön ulkopuolisia, pimeyden lapsia, tuli vihata kutakin syyllisyytensä perusteella. Näin heidän maailmansa oli täysin kaksijakoinen: toisaalla rakkaus, toisaalla viha. Toisaalla valon lapset, toisaalla pimeyden. Toisaalla osuus Jumalan lähellä, toisaalla ikuinen Jumalan tuomio. 

”Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.'”

Tätä historiallista taustaa vasten nämä Jeesuksen sanat asettuvat oikeaan asiayhteyteen. Monimuotoisessa juutalaisuudessa on vaikuttanut opetuksia, jotka kehottivat suoranaiseen vihamiesten vihaamiseen tai antoivat siihen epäsuorasti luvan - ”Teille on opetettu...” Qumranin yhteisö edusti aikanaan äärimmäistä linjaa, jota valtaväestössä olisi taatusti vierastettu. Harva olisi tahtonut mennä niin pitkälle kuin he. Mutta epäsuorasti vihamiesten vihaaminen hyväksyttiin laajemmalti. Eräät oppineet selittivät Vanhan testamentin kultaisen säännön ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (3. Moos 19:18), niin että siinä puhutaan yksinomaan heimoveljien rakastamisesta. Näin ollen muita ei tarvinnut rakastaa. Roomalaisvalloittajien ja muiden pakanoiden vihaamista pidettiin tuskin suurena syntinä, vaan lähinnä oikeutettuna. Joillekin opettajille tämäkin opetus lähimmäisenrakkaudesta oli liian lavea: heidän mielestään ainoastaan hyvät ja vanhurskaat juutalaiset ansaitsivat tulla rakastetuiksi, koska he kunnioittivat teoillaan Israelin liittoa Jumalan kanssa. 

Alun perin Vanhassa testamentissa neuvottiin vihollisrakkauteen. Esimerkiksi sananlaskuissa sanotaan selkeästi: “Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa” (Sananl. 25:21). Nämä opetukset olivat kuitenkin rapautuneet ja joutuneet tosielämässä niin kovalle koetteelle, että ne painuivat hiljalleen taka-alalle. Jumalan sana ja tahto vääristyivät. Jeesus Kristus tuli korjaamaan tämän erheen. Siksi hän sanoi: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan; en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään” (Mt. 5:17/KR 1938).

Jeesus toi esille rajattoman rakkauden voimakkaammin kuin kukaan. Hän ei järjestellyt sille keinotekoisia raja-aitoja, jolla siitä olisi saanut nauttia vain tietyt kriteerit täyttävät ihmiset. Oikeudenmukaisuus, rakastamisen velvoite ja oikeus tulla rakastetuksi kuuluvat kaikille. Tasapuolisesti. Jumala ei tee rajoja ihmisten välille, joten niin ei tule meidänkään: ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” 

Jeesuksen opetus vihollisrakkaudesta on tänä päivänä aivan yhtä radikaali kuin se oli tuolloin. Se haastaa. Se laittaa koetteelle. Sen vilpitön toteuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Tässä olisi jo kylliksi kilvoiteltavaa, mutta Jeesus ei jäänyt pelkästään tähän. Hän opetti edelleen: ”ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” Jokaisen kristityn tulee tehdä jopa vainoojalleen hyvää. Rukous on näistä keinoista yksi tärkeimmistä. Hän itse toteutti sanansa kun hänen vihamiehet veivät hänet ristille: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät” (Lk 23:34). Myöhemmin samaa Jumalan henkeä kantoi mukanaan Dietrich Bonhoeffer, joka koki lopulta hirttotuomion natsien käsissä. Hän ajatteli vihollisistaan näin: ”Rukouksessa menemme vihollisemme luo, seisomme hänen rinnallaan ja puolustamme häntä Jumalan edessä.” Pystymmekö me tähän samaan? Rohkenemmeko rukoilla sen tärkeimmän, vihamiestemme sielujen pelastuksen puolesta loppuun saakka?  

Vaikka Pekingin olympialaisissa ei ole vielä korkeushyppyjä hypätty, niin silti rima on jo hinattu meille ME-korkeuteen. Oikeastaan reilusti sen ylitsekin. Jeesukselle ei nimittäin vähempi riitä: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” Jumalan silmissä olemme aina täydellisiä yksin armosta, vain hänen armostaan, mutta kilvoituksessa ja lähimmäisenrakkaudessa voimme jatkuvasti petrata. Kun peilinämme on Jumala, eikä maailma, niin huomaamme että joka ikinen päivä on parantamisen varaa. Jumalan hyvyys ajaa meidät parannukseen (vrt. Rm. 2:4). Muistamme sen, mikä tekee kaikesta täydellisen: rakkaus. Sanassa sanotaan: ”Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi” (Kol 3:14). Runsaasti pahaa se peittää alleen: ”Rakkaus peittää paljotkin synnit” (1. Piet. 4:8). Rakkaus huuhtoo niin omat kuin toistemme synnit.

Alfred Plummer on tiivistänyt vihollisrakkauden osuvasti: “Hyvän maksaminen pahalla on saatanallista; hyvän maksaminen hyvällä on inhimillistä; pahan maksaminen hyvällä on jumalallista”.  

Voiman hyvän tekemiseen saamme yksin Jumalalta. Erityisesti pahan ja vääryyden edessä, johon maailma, oma sisin ja perkele tarjoaisivat paljon kovempia lääkkeitä: vihaa, katkeruutta ja kostoa. Jumalan tahtoa kysellen ja hänen armostaan eläen saamme kohdata maailman ja olla kääntämässä pahaa hyväksi. Saamme kohdata pelottomasti sen maailman, joka on joskus armottoman kova ja vihaa täynnä. Kristusta sydämissämme kantaen ja Pyhän Hengen avulla näemme lähimmäisen kaikissa ihmisissä. Niin lähellä kuin kaukana. Virtemme matkalla osaa tämän kertoa: ”Ken on mun lähimmäiseni? – Oi Herra, kaikki päällä maan loit lähimmäisiksemme, myös kieleltään ja uskoltaan niin vieraat toisillemme” (VK 431:2).