Olen Toivakan seurakunnan kirkkoherra. Kirjoitan hengellisistä ja yhteiskunnallisista teemoista, julkaisen myös saarnoja ja hartauskirjoituksia. 'Kirkonherra'-nimi juontuu sortavalaisten vierailusta. Heidän puheissaan kirkkoherra taipui muotoon kirkonherra, se hymyilytti. Leikinlaskua tärkeämpää kuitenkin on, että nimi viittaa todelliseen kirkonherraan, Jeesukseen Kristukseen. Hän inspiroi tätäkin blogia.
15.8.2016
Saarna 6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi) 4.5.2008
Apt. 1:12-14
Silloin opetuslapset lähtivät tuolta vuorelta, jota kutsutaan Öljymäeksi ja joka on lähellä Jerusalemia, sapatinmatkan päässä. He palasivat Jerusalemiin ja menivät siellä siihen taloon, jonka yläkerrasta oli tullut heidän kokoontumispaikkansa: Pietari, Johannes ja Jaakob, Andreas, Filippus, Tuomas, Bartolomeus, Matteus ja Jaakob Alfeuksen poika, Simon Kiivailija ja Juudas Jaakobin poika. He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa.
Rakkaat työtoverit lähetyksen elopellolla täällä Siilinjärven rovastikunnassa – Rauha teille!
Kuulemamme epistolateksti oli Apostolien tekojen 1. luvusta. Siinä kuvattiin opetuslasten joukkoa, joka oli kokoontunut erään talon yläsaliin rukoilemaan ja pitämään yhtä. Helluntain ihme, Pyhän Hengen vuodatus, oli lähellä. Tämän Jeesus oli ennustanut tapahtuvaksi: ”Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat'” (Joh 7:38).
Monta opetuslasta mainittiin tekstissämme nimeltä. Kukin heistä teki niin suuria tekoja, että on puhuttava maailmanhistorian käännekohdasta. Lähetyksen voittokulku sai heidän kauttansa alkunsa, ja kristillisestä uskosta tuli uusi sisältö tuhansien ihmisten elämään: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:20).
Tekstimme tilanteessa ei vielä esiinny apostoli Paavalia, joka tuohon aikaan vielä opetteli puhkumaan vihaa kristittyjä kohtaan. Damaskon tiellä kuitenkin kaikki muuttui, ja Kristus valjasti hänet aseekseen: Paavalista tuli suuri teologi ja pakanalähetyksen kärkimies. Apostolien tekojen viimeisellä sivulla kerrotaan hänestä, kun hän oli joutunut Rooman keisarilliseen vankilaan. Tavallisesti suurmiesten elämänkerrat päättyvät kuoleman kuvaukseen ja viimeisiin sanoihin, mutta Apostolien teot päättyvät täysin toisella tavalla: ”Täydet kaksi vuotta Paavali sitten asui omassa vuokra-asunnossaan ja otti vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen. Hän julisti Jumalan valtakuntaa ja opetti, kuka Herra Jeesus Kristus on, avoimesti ja kenenkään estämättä” (Apt. 28:30-31). Näin suuren lähetysihmisen elämänkerta päättyy: ei sanaakaan kuolemasta, ei hiiskahdustakaan jalosta marttyyriudesta, vaan toteamus, ettei kukaan eikä mikään voi estää lähetyssaarnaa.
Paavalinkin esimerkki osoittaa, ettei kuolema ole minkään loppu vaan uuden alku. Hänen tekonsa ja julistuksensa olivat hänen kuolemaansa tärkeämpiä, siis se kaikki mitä hän kantoi aarteena omassa saviastiassaan. Sanoma Kristuksesta jäi hänen jälkeensä elämään. Vaikka tiedämme tämän, niin silti näemme kuoleman jotenkin kumman tappiollisena. Samoin kokivat ensimmäiset opetuslapset. Markuksen evankeliumissa kerrotaan ylösnousseen kovistelleen heitä väärästä tavasta suhtautua hänen poistumiseensa. He olivat peloissaan lukittujen ovien takana, muistellen haikein mielin Mestariansa ikään kuin kaikki Jeesukseen kuuluva olisi loppunut: ”Hän moitti heidän epäuskoaan ja sydämensä kovuutta ... ja sanoi heille: 'Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille'” (Mk 16:14-15). Jeesuksen historia ei suinkaan päättynyt hänen taivaaseen astumiseensa, vaan siitä vasta kaikki alkoi! Tuli suuri Helluntaipäivä, jolloin osattiin kieliä ja tuhansia ihmisiä kastettiin muutaman päivän aikana. Tuli Paavalin kääntymys ja n. 50 seurakunnan perustaminen. Kirkko kasvoi räjähdysmäisesti ja vakiinnutti paikkansa Välimeren ympäristössä. Lopulta Herran Henki toi ilosanoman tänne Pohjolaankin. Se jatkaa voittokulkuaan, tehden sitä merkittävien lähetysihmisten poistumisen jälkeenkin. Olemme kaikki tämän lähetyksen voittokulun lapsia, sinä ja minä. Tuleeko tätä koskaan kunnolla kiitoksella pohtineeksi?
Katsomme tulevaisuuteen luottaen Jumalan maailmanhallintaan ja julistaen evankeliumia kaikille kansoille. Tulevaisuus on Herran, Lähetyksen Herran käsissä. Siitä johtuen sanomme: lähetyksettömällä elämällä ei ole tulevaisuutta. ”Jokainen, joka on Kristuksessa, on uusi luomus” (2. Kor. 5:17) – vanha, lähetyksetön elämä on siis kadonnut!
Suuria sanoja, nämä edellä lausutut. Mahdammeko me Siilinjärven rovastikunnan ihmiset kyetä ajattelemaan itsestämme näin suuria?
Katsotaanpa, keille Jeesus uskoi alusta pitäen lähetyksensä suuren tehtävän? Minkälaisia ”saviastioita” ilosanoman kantajista oikein löytyy?
Oli kalastajia, kuten Pietari ja Andreas, joiden koulupohja ei ollut hääppöinen. Meistä jokainen on istunut koulun penkillä pitempään kuin he. Tuomas kunnostautui epäilijänä. Tässä lajissa taitaa moni rovastikuntalainen voittaa hänet! Simon Kiivailija oli vapaustaistelija, joka oli vakuuttunut siitä, että vain äärimmäisistä voimakeinoista olisi hyötyä roomalaisia miehittäjiä vastaan. Moni meistä ei tahtoisi tehdä edes kärpäselle pahaa. Mukaan oli kelpuutettu Matteus, alun perin halveksittu tullimies, joka palveli roomalaisten alaisuudessa. Kenenkään meidän ammatti ei ole näin ylenkatsottu. Keitä olivat Jaakob Alfeuksenpoika tai Juudas Jaakobinpoika? Niin merkityksettömiä ihmisiä, että isän nimi piti mainita, jotta heidät voitaisiin erottaa toisistaan. Toisin on meillä: tunnemme toisemme ihan etunimillämme. Mukana olivat myös Johannes ja Jaakob, nuo veljekset, jotka äitinsä kannustamina pyrkivät ykköspaikoille opetuslapsijoukossa ja saivat sillä toisetkin närkästymään. Me taas olemme niin nöyriä, että tavan mukaan kirkon parhaat paikat löytyvät mahdollisimman kaukana alttarista ja tosiasialliset ykköspaikat edessä saavat olla kaikessa rauhassa.
Paikalla yläsalissa oli myös Jeesuksen perheväkeä: hänen äitinsä Maria ja ainakin kaksi hänen pojistaan Jaakob ja Juudas. Heidän lähtökohtansa ei ollut oikein uskovainen: kerrankin he tulivat hakemaan Jeesusta kotiin vähän järkiintymään, kun hän oli hurahtanut heidän mielestään liikaa rasittamaan itseään parantajana ja opettajana. Moni meistä nauttii suurempaa suosioita omaistensa parissa kuin Jeesus eläessään, vaikka välillä vähän ”höpöjä” puhuisikin.
Kuten huomaamme, Jumalan perheväki on alusta asti ollut joukko ihan tavallisia, oikeita ihmisiä. He olivat sitä vahvuuksineen ja heikkouksineen, elämän kolhimia ja epäileviä, kiivasluontoisia ja lempeitä, epäonnistuvia ja innostuvia, perhe-elämässäänkin ristiriitaisia. Heidät kutsuttiin sellaisinaan Jeesuksen armeijaan, joka lähetettiin valloittamaan koko maailma hänelle ja Kolmiyhteiselle Jumalalle. Jumalan valtakunnan työ oli asia, joka heitä yhdisti eroistaan huolimatta ja ehkä juuri siksi, että olivat niin erilaisia. Jeesus yhdisti heidät: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:28).
Samalla lailla meidät on kutsuttu Jumalan perheväkeen. Ristiriitaisina ja epätäydellisinä saamme silti kuulua Jumalan lähetysarmeijaan. Tarvitsemme toisiamme, sillä yksin on liian raskasta kulkea. ”He pitivät yhtä ja rukoilivat” on maininta, joka meidän lähetysihmisten on tänään syytä painaa syvälle mieleemme. Ei ole epäilystä siitä, etteikö Jeesus haluaisi meidän tänä aikana valmistautua tässäkin rovastikunnassa lähetyksen tehtäviin. Taas pidetään arpajaisia, kokoonnutaan Sanan ääreen, rukoillaan ja uhrataan omista varoista, jotta lähettimme kestäisivät työpaikoillaan ilman ulkonaisia toimeentulohuolia. Tämä meidän työmme ei kuitenkaan onnistu, ellemme ole yksimielisiä ja rukoile. Siksi tahdomme näin tänäänkin yhdessä kilvoitellen tehdä.
Tarvitsemme edelleen naisia, samoja Apostolien tekojen naisia, jotka valmistavat murkinaa (terveisiä Eijalle keittiöön) ja antavat kotejaan käyttöön kokoontumisia varten. Avatkaa, hyvät sisaret, kotinne jatkossakin lähetysväelle! Enemmän kuin ehkä koskaan tarvitsisimme lähetystoimintaan mukaan jyhkeitä Pietarin kaltaisia miehiä, jotka puhuvat vähän mutta tekevät paljon. Tarvitsemme Johanneksen kaltaisia miehiä ja naisia, joilla on kyky rakastaa lähimmäistään ja kuunnella. Heitä on taatusti keskuudessamme, kunhan vain rohkeasti astuisivat esiin. Nyt on aika antaa takaisin, veljet ja sisaret, jotain siitä hyvästä mitä me jo olemme Jumalalta saaneet!
Tehkäämme siis työtämme rukouksessa ja yhteisymmärryksessä! -”He pitivät kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä.” Evankeliumin ilosanomaa ei voi mikään tai kukaan koskaan sammuttaa eikä tuhota! Aamen.
Tunnisteet:
Saarnat (2. vuosikerta)
Sijainti:
71750 Maaninka, Suomi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti