15.8.2016

Saarna loppiainen 6.1.2008 (Esko Jalkanen)


Matt. 2:1-12
Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: "Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme." Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. "Juudean Betlehemissä", he vastasivat, "sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:
      - Sinä, Juudan Betlehem,
      et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,
      sillä sinusta lähtee hallitsija,
      joka on kaitseva kansaani Israelia."
    Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. "Menkää sinne", hän sanoi, "ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä." Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.
    Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. 

He maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Näin kerrotaan loppiaisen evankeliumin lopussa. Mitäpä mieltä olet siitä, jos vaikka sinäkin tekisit nyt samalla tavalla? Meidän kirkossamme ei ole tapana heittäytyä maahan, vaikka tuntisimme suurtakin kunnioitusta Kirkon Herraa Jeesusta kohtaan, mutta meidän tapamme on nöyrästi polvistua ainakin ehtoollispöydässä hänen eteensä.

Entäpä, jos tänään avaisimme sen arkkumme, jossa säilytämme kaikkein arvokkaimmat lahjamme ja antaisimme ne Jeesukselle? Ajattelen, että teistä jokainen on tullut tähän loppiaismessuun oma aarrearkkunsa tiukasti suljettuna. Josko se nyt avattaisiin ja annettaisiin arvokkain aarteemme Jeesukselle. Hänellä on käyttöä meidän aarteillemme. Mitäköhän arvokasta suljetussa arkussamme on?

Suomen Lähetysseuran täksikin jouluksi julkaisema ja 600.000 kappaletta painettu ja laajalti levitetty lauluvihko sisältää uuden joululaulun, jolle voisi ennustaa pitempää ikää kuin normaalisti uusille lauluille. Siinä laulussa on tällainenkin säkeistö: 

Paimenet on kedoltaan tulleet häntä katsomaan.
Viiniruukun tässä tuon, tässä omenoita suon.
Maitoa tuon makeaa, juustoakin maittavaa.
Lahjan vaatimattoman Pojalle näin ojennan.

Tällaisia syntymäpäivälahjoja voimme antaa Jeesukselle muistaen hänen sanojaan, jotka hän tulee lausumaan omilleen viimeisenä tilinteon päivänä: Minun oli nälkä ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano ja te annoitte minulle juotavaa. Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Tulkaa tänne te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. (Mt 25:35,40,34) Uusi nöyrä joulun lähetyslaulu sanoo, että tällaiset aarrearkkumme lahjat ovat  vaatimattomia. Jeesuksen opetus mm. lesken rovosta auttaa meitä ymmärtämään uudella tavalla aarteiden mittoja ja arvoja. Lähetyksen leipä- ja kaivoprojektit taitavat olla arvokasta työtä meidänkin päivinämme.

Olen tullut tänne Muuramen kirkkoon saarnaamaan siitä, että sinun aarrearkussasi on vielä jotakin verrattomasti arvokkaampaa kuin nälkäisille annetut omenat ja maittavat juustot. Laulussa sanotaan: Viiniruukun tässä tuon. Siinä se mirhojen mirha ja suitsukkeiden suitsuke on, kultakimpalettakin arvokkaampi aarre, jonka me voimme ojentaa Jeesukselle itselleen.

Tätä asiaa pitää nyt selittää kahdella voimakkaalla kokemuksella lähetyskentillä. Sain aikanaan olla peräti 15 vuotta Suomen Lähetysseuran johtokunnan jäsen ja siinä tehtävässä ollessani kentällä olleet lähetit joskus kutsuivat tutustumaan työhönsä. Olin mm. Tansaniassa. Kun afrikkalaisten sunnuntaisin moneen kertaan täyttyvät kirkot viettivät aina vain sanan jumalanpalveluksia, kysyin, mistä syystä heillä on ainoastaan neljä kertaa vuodessa ehtoollisjumalanpalvelus. Kysyin heiltä, eikö tämä ole Raamattuakin vastaan, sillä sanoohan Jeesus, että tätä ateriaa tulee nauttia usein. Minulle vastattiin: Meillä ei ole varaa hankkia enempää ehtoollisviiniä, sillä viiniköynnös ei kasva kuivassa Afrikassa. Minun tuntoani on siitä lähtien kirvellyt astuessani nykyään lähes jokasunnuntaisessa messussa täällä Suomessa Herran pöytään. Meillä on varaa ostaa runsaasti ehtoollisviiniä. Mutta onko meillä esim. tänä loppiaisena varaa sanoa Jeesukselle: Viiniruukun tässä tuon. Sinä voit tehdä tästä kuolemattomuuden lääkkeen myös lähetyskenttiemme köyhille seurakunnille.

Minulla on kerrottavana toinenkin voimakas kokemus. Sain jäätyäni eläkkeelle lähteä 4½ vuotta kestäneelle jaksolle papin työhön inkeriläiseen Skuoritsan seurakuntaan Pietarin eteläpuolelle. Useaan otteeseen suomalaisten ystävieni lahjojen turvin sain ostaa ehtoollisleipiä ja viedä ne sinne kristittyjen käyttöön. Eräs kookas mies tuli rippikouluun. Hän oli osallistunut sotaan Afganistanissa. Hyvin avoimesti hän kertoi pelkäävänsä, miten hänen viime lopussa käy, kun hän oli ampunut tuossa sodassa monia afgaaneja kuoliaaksi. Hän tunsi jo entuudestaan viidennen käskyn, joka sanoo: Älä tapa. Hän arveli jotenkin ehkä selviävänsä pienemmistä synneistä, mutta tästä isosta synnistä hän ei varmaankaan selviäisi. Siinä oli minulle oivallinen tilaisuus pitää se rippikoulu ja kertoa näille hengellisestä pimeydestä tulleille venäläisille ensiksi se, että Jumalan silmissä ei ole suurempia ja pienempiä syntejä ja että jokainen synti on yhtä kadottava. Ja siiten sain useana tuntina opettaa, että Jeesuksen veri pelastaa ihmisen kaikesta synnistä.  Olisittepa nähneet tämän Vladimirin ehtoollispöytään polvistuneena valkoisessa albassa konfirmaatipäivänään! Hän säteili syntiensä anteeksiantamuksen tuottamaa iloa ja rauhaa. Koko hänen elämänsä oli kunnossa. Olen saanut käydä muutamia kertoja Vladimirin kotona. Uudistunut, kaunis koti! Hengellisen musiikinkin kaunis maailma on tälle perheelle avautunut. Kun viimeksi kävin heillä yllätysvieraana, Vladimir lahjoitti minulle omasta levyvarastostaan Mozartin Requiemin, kun ei ollut arvannut varata parempaa lahjaa, kuten hän sanoi.

Nykyisenä aikana on tullut tavaksi uikuttaa: ”Jätän kirkon turhana, kun se ei anna minulle mitään.” Loppiaisen evankeliumin äärellä kysymys kuuluu: ”Itämaan tietäjät antoivat Jeesukselle kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Mitä minä antaisin Jeesukselle?” Vastauksen kuulemme esim. tämän juhlapäivän ehtoollisliturgiasta: Siunaa nämä lahjat, leipä ja viini… Kenen antamat lahjat ja kenelle? Te Muuramen seurakunnan jäsenet olette kirkollisverovaroillanne hankkineet paljon hyvää Jeesuksen käyttöön hänen vähimmissä veljissään, mutta ajatelkaapa tänään kirkkain, selkein ajatuksin, että pienen pienellä murto-osalla, kenties parilla sentillä on tähän seurakuntaan ostettu ehtoollisleivät ja viinit, jotka nyt itämaan tietäjien hartaudella luovutamme itsensä Jeesuksen käyttöön. Hän tekee pienille lahjoillemme suuren ihmeen: hän tekee niistä lahjoista, leivästä ja viinistä oman ruumiinsa ja verensä, jotka hän sitten jakaa meille Jumalan käskyt rikkoneille anteeksiantamuksensa merkiksi, meille elämäksi ja ikuiseksi autuudeksi.

Voin sanoa, että olin joka kerta Skuoritsaan mennessäni iloinen, kun sain viedä seurakunnalle nämä lahjojen lahjat, pyhät öylätit, ehtoollisleivät. Tämä työ ja sen tuottama ikuinen ilo jatkukoon meidän kohdallamme niin kauan kuin elämme. Aamen.