16.8.2016

Saarna pyhäinpäivä 31.10.2015


1. Kor. 15:51–57
Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:
      – Kuolema on nielty ja voitto saatu.
      Missä on voittosi, kuolema?
      Missä on pistimesi, kuolema?
    Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Olen saanut kunnian olla saattelemassa monien teidän rakkaimpia haudanlepoon. Arvostan suuresti sitä, että olette tulleet tänä iltana kirkkoon. Kaikki te. Uskon, että täällä saamme sellaista sielunhoitoa, mitä ei muualta saa. 

Minulla on viikon päästä pienen nelivuotiaan pojan hautaus.  Ei täällä Toivakassa, mutta lähellä. Hän kuoli tapaturmaisesti. Suuri on suru. Kaikilla.

Taivaan Isä näyttäytyy usein kaksin kasvoin. Tiedämme rakastavan ja lempeän Isän. Toiset kasvot ovat vaikeammat. Ne ovat käsittämättömät ja inhimillisesti koettuna usein epäoikeudenmukaiset ja kohtuuttomat. Vai voiko joku sanoa, että Jumala näyttäytyy rakastava, kun kohtaa oman lapsensa arkun? Tuska on suuri. Ymmärrän enemmän kuin hyvin, että myös Jumala saa syytöksistä osansa. Tapahtunutta ei voi käsittää, eikä selittää. Millään.  

En tiedä, mutta voin kuvitella, että olette kokeneet samaa: taivaan Isän kahdet kasvot. Jokaisella on omat kokemuksensa. On ymmärrettävää, että liki satavuotiaan omaisen kuolemasta toipuu nopeammin kuin rakkaan, joka on elänyt vierellämme nuoruuttaan tai keski-ikäänsä. Mutta yhtä kaikki: yhdestäkään rakkaasta irti päästäminen ei ole helppoa. Se ei ole kilpailua. Kaikki suru on tärkeää. 

Pieninä ihmisinä joudumme tunnustamaan, ettei elämää voi viime kädessä hallita. Kuka tahansa voi kohdata mitä vain. Olemme katoavaisia. Meitä riisutaan. Paavali opettaa: ”Katoavan on pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen.” Lihassa ja veressä, sellaisina kuin nyt olemme, emme voi päästä taivasten valtakuntaan. Meidän on hyväksyttävä se, että täällä ollaan vaan käymässä. 

Mutta onko kaiken taustalla kuitenkin suurta rakkautta? Jos Jumalaa ei ole, missä silloin olisi turvamme? 

Kuoleman edessä tarvitaan ylimaallista toivoa. Tarvitsemme taivaallista rakkautta. Kun rakas kuolee, onko silloin muuta toivoa, että hän on turvassa ja vielä kerran nähdään? Miten sureva perhe jaksaa elää, ellei olisi toivoa, että perheen nuorin on odottamassa Jeesuksen kanssa taivaassa?   

On pyhäinpäivä. Sen merkitys on tässä: muistellaan niitä rakkaita, jotka ovat kuolleet. Kristillinen usko lähtee siitä, että vaikka kuolemme, tarinamme ei pääty siihen. Elämä jatkuu entistä paremmassa paikassa, taivaan kodissa. Koska sielumme on katoamaton, meillä on yhteys poisnukkuneisiin. Rakkaus ei katoa. Se kantaa yli kuolemanrajan. Jeesus on voittanut pahimman vihollisemme, kuoleman vallan. Paavali opettaa: ”Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: – Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema? Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!”

Kristitylle kuolema on voitto. Lapselle, nuorelle, aikuiselle, vanhukselle. Voitto. Ihmeellistä - elämän raskain asia voi olla voitto! Meillä on lupaus siitä, että kerran näemme Isän kasvoista kasvoihin, rakastavan Isän. Uskon varassa jaksamme kantaa taakkamme ja tukea toisiamme, kohdata myös selittämättömän, Isän käännetyltä tuntuvan selän. 

Voitto on tulossa: ”Kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!”