19.8.2016

Saarna kynttilänpäivä 8.2.2015


Luuk. 2:22-33 
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
      - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,niin kuin olet luvannut. 
  Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

”Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta...”

Sen lisäksi, että Simeon oli hurskas ja jumalaapelkäävä, hän oli mies, joka odotti lohdutusta. Usko oli hänelle lohduttavaa. Raamatussa sanotaan: ”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, sanoo Herra” (Jes 66:13).  

Israelin kansa oli kokenut kovia: he olivat kärsineet vieraiden valloittajien käsissä. Sota ja hajaannus olivat arkipäivää. Siksi juutalaiset odottivat palavasti Messiasta, joka muuttaisi kaiken. Hän toisi rauhan, kokoaisi juutalaiset yhteen kaikkialta maailmasta ja johtaisi kansat tuntemaan yhden ainoan Jumalan. Tätä lohdutusta Simeonkin etsi. Hän oli saanut lupauksen: ”Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun.”           

Simeon oli iäkäs. Ikävuosiin oli mahtunut kaikenlaista. Hän oli jäänyt leskeksi. Omat lapset, sisarukset ja ystävät oli myöskin saatettu haudan lepoon. Vanhuuden vaivat olivat tuttuja, näkö ja kuulokin heikentyneet. Mielikin väsyi, uusi aamu ei alkanut helposti. Joskus vanhat haavat nostivat kyyneleet silmiin. Elämä oli ajoittain hyvin yksinäistä. Mutta yksi hänellä oli: Jumala. Simeon luotti Jumalaan koko sydämestään, oli tehnyt niin nuoresta pitäen. Usein vanha Simeon rukoili Psalmin sanoin: ”Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti” (Ps. 73).

Vaikka Simeon tiesi kuolinhetkensä lähestyvän, hänellä oli mitä odottaa – hän saisi tavata vielä Messiaan! Vuosikausia hän oli odottanut lupauksen täyttymistä: ”Josko tänään näkisin Herran Voidellun?” Sinnikkäästi hän luki sanaa ja kävi temppelissä. Temppelin porteilla hän tarkkaili vieraita ja mietti jokaisen kohdalla, josko hän olisi oikea. Vaikka rankkasade piiskasi, helle porotti ja vatsa kurni, vanhus seisoi vakaasti paikallaan. Hän ei epäillyt Jumalan lupausta, vaikka sen toteutuminen kesti. Heikkoina hetkinään hän ammensi voimaa Sanasta: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani” (Ps. 42:5).       

Eräänä aamuna Simeon tunsi Pyhän Hengen kutsun voimakkaana. Toiveikkaana hän asettui temppeliin tutulle paikalleen. Väkeä oli runsaasti ja Simeon tutki heitä tarkkaan. Hetken päästä hän näki nuoren pariskunnan. Heillä oli mukanaan kaksi kyyhkysenpoikaa uhrilahjaksi. Vaatetuksesta päätellen he olivat köyhiä. Puheenparsi paljasti heidän olevan Galileasta, alueelta, jota ei liiemmin Jerusalemissa arvostettu. Simeon oli jo kääntämässä katsettaan toisaalle, kun hän huomasi äidin sylissä olevan lapsen. Sillä hetkellä vanhus sai hengessään varmuuden, että juuri tämä pieni poika oli luvattu Messias. Spontaanisti hän meni lapsen vanhempien luokse ja kaappasi pojan syliinsä. Hämmästyneet vanhemmat näkivät pienokaisensa kohoavan ylös vanhuksen käsivarsilla. Samalla Simeon muisti Raamatun lupaukset ja lausui ääneen: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Näin minä ajattelen Simeonin kertomuksen, siis sen taustakertomuksen, josta Raamattu ei kerro sanaakaan. Onnellisen lopputuleman takana on Raamatussakin vuosien uskonkamppailut ja odottaminen, joista emme yleensä tiedä mitään. Takana tavalliset ihmiset, heidän ilonsa ja surunsa, elämäntarinansa.  
Simeonin usko oli – kuten sanottua – lohdutusta etsivää uskoa. Miksi etsimme lohtua aivan muualta kuin Jumalasta? Miksi sitä etsitään asioista, jotka haittaavat tai jopa tuhoavat elämää? Simeon-vanhus opettaa meitä kääntymään joka tilassa Herran puoleen.    

Simeonin usko oli odottavaa uskoa. Nykyään vaaditaan nopeaa toimintaa kaikilta, myös Jumalalta. Ei jakseta rukoilla ja luottaa Sanan lupauksiin. Kuukausi on pitkä aika, puhumattakaan vuosista. Kuka jaksaa odottaa? Näin kannattaa kuitenkin tehdä. Jaakob kirjoittaa: ”Olkaa siis kärsivällisiä, veljet, Herran tuloon asti. Niin maamieskin: kärsivällisesti hän odottaa maan kallista hedelmää kevään ja syksyn sadonkorjuuseen saakka” (5:7).     

Simeonin usko oli Sanaan sidottua uskoa. Kuinka trendikästä onkaan uskoa mihin huvittaa! Epäuskoinen ei näe Raamatussa Jumalan kirkkautta, ainoastaan satuja. Mutta uskon silmin siinä näkyy kirkkaana pelastuksen evankeliumi. Simeon kohtasi Jeesus-lapsen temppelissä ja tutki sitä ennen Sanaa. Näin mekin teemme: tulemme kirkkoon kohtaamaan Jeesuksen ja kuulemaan evankeliumia, ilosanomaa, Jumalan hyvyydestä. Joka kerran lähdemme kirkosta päätössiunauksen saattelemina: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä...”

Simeonin usko oli lähetysuskoa. Uskon kautta Simeon ymmärsi, että Jeesus oli kaikille kansoille valmistettu maailman valo. Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus toteutti tämän profetian: maailmanlaajuisen lähetyksen aika oli tullut. Samoin meidän velvollisuutena on viedä eteenpäin tätä lohduttavaa, odottavaa ja lähettävää uskoa. Kerromme kaikille kansoille, että yksin Jeesus riittää, kuten se riitti Simeonillekin. Kristuksen kirkkaudessa pimeys, epätoivo ja kuoleman varjot katoavat. Kolossalaiskirjeessä sanotaan: ”Hän [Jumala] on tahtonut antaa heille tiedoksi, miten häikäisevän kirkas on tämä kaikille kansoille ilmaistava salaisuus: Kristus teidän keskellänne, kirkkauden toivo” (1:27).