15.8.2016

Saarna 11. sunnuntai helluntaista 2.8.2005


Luuk. 4:23-30
Jeesus sanoi:
    »Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’» Ja hän jatkoi: »Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.»
    Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa.

Kuinka mukamas tuo naapurin poika voisi olla luvattu Messias? Eikö hän ole vain oppimaton kirvesmiehen poika? Kuka hän luulee oikein olevansa? Kuka hän on oikein meille opettamaan uskonasioista? Pilkkaako hän meitä huvikseen?

Tämäntyyppiset kysymykset pyörivät epäilemättä nasaretilaisten mielissä, kun Jeesus saapui kotikaupunkiinsa. He olivat tunteneet Jeesuksen pienestä pitäen ja tottuneet pitämään häntä tavallisena lapsena. Ei ihme, että heillä oli vaikeuksia uskoa, että juuri Jeesus olisi luvattu Messias – Jumalan pojasta puhumattakaan! Nasaretilaisten kenkiin on jokseenkin helppo asettua. Heidän reaktionsa on ymmärrettävissä. Ei tarvitse kuin miettiä omassa elämässä sattuneita, hieman vastaavanlaisia tilanteita. Kuinka monesti sitä onkaan äimistellyt entisen ujon naapurinpojan kasvamista Nokian osastojohtajaksi? Kyllä sitä sitten on ollut vaikea uskoa! Entä kuinkas ihmeessä se viereisen kadun pojankoltiainen on papiksi päässyt? Eikös juuri hän ollut kavereineen meillä aina omenavarkaissa, jääden kerran jos toisenkin kiinni itse teossa? Toisen ihmisen muuttumista ja kasvua on ilmeisesti aina vaikeampi uskoa mitä läheisempi suhde on. Jeesuksen omaisetkaan eivät aluksi uskoneet häntä (vrt. Mk 3:21). He luulivat hänen peräti menettäneen järkensä. Ehkä juuri vanhempien on vaikeinta huomata ja hyväksyä lastensa muuttuminen. Varsinkin jos muutos on radikaali. Pahinta on kuitenkin, jos vanhemmat eivät luota lapseensa ja tue hänen elämänvalintojaan. Jos lapsi kokee, että häneen ei luoteta, niin silloin tätä luottamuspulaa on erittäin vaikea enää korjata. Mutta mikäli lapseensa luottaa, niin hän osoittautuu usein luottamuksen arvoiseksi. Lapsi haluaa olla luottamuksen arvoinen. Hän saa kokea, että hänet ja hänen tunteensa otetaan todesta. Ja lopulta: se mitä lapsi tuntee on hänelle totta. Entä jos hänen tunteensa on Jumalan johdatusta? Otammeko sen riskin, että hylkäämme lapsemme hänen elämänvalintansa myötä, samoin kuten nasaretilaiset hylkäsivät oman profeettansa? Tuleeko lapsistamme ja läheisimmistämme liian usein profeettoja omalla maallaan, joita ei uskota? Uskommeko lopulta ennemmin vieraisiin kuin omiin läheisiimme?

Jeesus joutui siis kohtaamaan luottamuspulaa naapureidensa keskuudessa. Mutta mikä sai vihastuneet naapurit yrittämään jopa Jeesuksen syöksemistä vuorenrinteeltä alas? Mikä sai heidän itämaisen verensä kiehahtamaan? Vastaus löytyy Jeesuksen kertomasta kahdesta tarinasta. Tarinoiden päähenkilöinä ovat kaksi Israelin suosikkiprofeettaa, Elia ja Elisa. Ensimmäisessä tarinassa Elia lähetetään nälänhädän kärsimästä Israelista pakanoiden maahan, Sidoniin. Siellä hän ruokki Jumalan ihmeiden avulla Sarpatissa asunutta leskivaimoa. Toisessa tarinassa Elisa lähetetään puhdistamaan syyrialainen pakana, Naaman, joka sairasti spitaalia. Elisa lähti tämän pakanan luokse, vaikka Israelissa olisi ollut monta spitaalista parannettavana. 

Mikä näissä tarinoissa oli sitten juutalaisille niin kamalaa? Ne olivat heille loukkaus siksi, että Jeesus väitti Jumalan kuulevan myös pakanoita. Jeesus väitti, että myös pakanat voisivat olla hurskaita ja jumalapelkääväisiä. Eritoten heitä loukkaisi se, että Jumala kuulisi pakanoita jopa paremmin kuin valitun kansansa jäseniä. Juutalaiset olivat omineet Jumalan itselleen. Vain he olivat tehneet Jumalan kanssa liiton, ei muut kansat. He olivat ylpistyneet ja ottaneet Jumalan armon ja suosion itsestäänselvyyksinä. He sortuivat hengelliseen elitismiin, ylemmyydentuntoon. He pitivät itseään muita parempina. Jeesus osoitti kuitenkin asian olevan toisin. Jos juutalaiset eivät kääntyisi ja tarttuisi etsikkoaikaansa, Jumala hylkäisi heidät. Heillä ei ollut erikoisasemaa Jumalan edessä, jos he eivät vastaisi hänen kutsuunsa. Sen sijaan pakanat, jotka kuulisivat Jumalan kutsun, saisivat pelastua. Nämä Jeesuksen esittämät uudet ajatukset olivat juutalaisille kerta kaikkiaan sietämättömiä. 

Hengelliseen ylpeyteen sorrumme me kristitytkin valitettavan usein. Väärällä asenteella tehty lähetystyö on tästä hyvä merkki. Jos lähdemme sinne julistamaan, että vain meillä on totuus, tieto ja taito. Jos ajattelemme, että Jumala on puhunut yksinomaan meille länsimaalaisille. Jos kuvittelemme ylimielisesti, että meidän arvot ovat aina ja kaikkialla ne ainoat oikeat. Jos uskomme, että Jumala siunaa ainoastaan meitä uskovia. Jos todella ajattelisimme tämänkaltaisesti, niin huonosti kävisi. Onneksi tämänkaltainen ajattelu on vähentynyt. Tässä kohdin muistuu elävästi mieleeni tapaamani afrikkalainen teologian opiskelija. Hän sanoi: ”Ei nykyään pitäisi pikemminkin olla niin, että Afrikasta tultaisiin tekemään tänne lähetystyötä. Siellä on enemmän uskovia kuin täällä. Siellä kirkot ovat pullollaan. Siellä kuulee evankeliumia joka kadunkulmassa, mutta täällä siitä vaietaan. Täällä ihmisten uskonelämä näyttäisi olevan yleisesti kuollutta. Eikö täällä Euroopassa kuuluisi olla palavia sananjulistajia. Missä he ovat?”.

Hengellinen ylemmyydentunne ja oikeassa olemisen pakko ei ole kadonnut Jeesuksen ajoista mihinkään. Monet kristityt saattavat ajatella hieman samoin kuin Jeesuksen ajan juutalaiset. Menestysteologiakin on vielä voimissaan. Siis sellainen teologia, jossa uskotaan, että Jumala siunaa automaattisesti uskovaa maallisella onnellisuudella. Näin uskovat ovat unohtaneet esimerkiksi nämä Jeesuksen sanat: ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin syntisille kuin hurskaille (Mt 5:45). 

Hengellinen ylemmyydentunne ei ole kuitenkaan rajoittunut uskoviin. On myös yhtä lailla hengellistä ylemmyydentunnetta olla kuulematta Jumalan kutsua. Olla kuulematta Jumalan tahtoa. Tällöin ihminen korvaa yliluonnollisen kutsun omilla mieltymyksillään. Itseään on helpompi uskoa kuin jotain, jota ei näe. Kaikki pitää olla fysikaalisesti todennettavissa. Kaikki pitää nähdä omin silmin. Etsikkoaika lipuu ohi, eikä ihminen edes huomannut sitä. Hän oli liian kiireinen huomatakseen sen. Liian ylpeä. Tämänkaltainen ylemmyys on kohtalokasta. Se käy lankeemuksen edellä niin tässä ajassa kuin tulevassa. Ja kuka on se lääkäri, joka voisi parantaa itsensä?